EUROOPPALAISUUS, MITÄ SE ON JA EI OLE

OPPIMISTAVOITE: Tässä jaksossa opitaan ymmärtämään eurooppalaisen unioniajattelun eri puolia ja yhdistämään ne maanosan todellisuuteen ja menneisyyteen matkalla huomiseen.

Oppimisen idea ja polku selviää kuvasta vieressä. Tässä alla esitetään "teesit" niihin pyydetään vastaväittäjiä. Sinun asiasi on osallistua omalla ajatuksellasi keskusteluun johon on sivun lopussa oma alue.

Nettitavat: Puhumme asiaa omasta puolestamme emme arvostele toisten keskustelijoiden persoonaa.

TEESI: Euroopan yhdistymistä on kokeiltu ylätason askeltamisena 60 vuotta. Tämä reitti johtaa umpiluottamuspulaan. Nyt pitää kokeilla kansalaispolkua.

Suomessa pääargumentti on länteen kuulumisen rinnalla toive lännen turvasta Venäjän suhteen.

Tanskalainen politiikan tutkija Ole Waever ehdottaa turvallisuuskäsitteen eri tasojen erottamista: valtioiden tasolla tulisi puhua suvereenisuudesta, kansakuntien tasolla identiteeteistä.*2

Siis: mikäli valtio menettää suvereenisuutensa, se ei enää ole valtio; mikäli yhteiskunta puolestaan menettää identiteettinsä, ei sekään ole enää elävä.

Kun tarkastelemme Eurooppa-ajattelun filosofista pohjaa löydämme sieltä periaatteen erilaisuuden yhteistyöstä, emme pyrkimystä erilaisuuden muuttamisesta samankaltaisuu­deksi.

Emme liioin voi löytää pohjaa miksi usko Jumalaan tulisi korvata markkinauskonnon ainoalla totuudella.

Usko, toivo ja rakkaus ei korvaudu tavaranpalvonnalla.

Tavaraa voi toki rakastaa – mutta se ei rakasta takaisin.

Euroopassa on korostettu ajatusta "ykseydestä erilaisuudessa"3., jonka mukaisesti Euroopan eri kansat voisivat ”tunnustaa omat ja muiden kansalliset erityispiirteet, mutta kohdata joidenkin yhdistävien nimittäjien alla.”

Näin varmasti on, sen uhkana on kuitenkin liittovaltioajattelu ja luulottelu yhteisestä eu­rooppalaisesta yhtenäisyydestä, jota ei kuitenkaan ole.

Eurooppa perustuu kielelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen erilaisuuteen, mutta yhdentäviä tekijöitä on riittävästi, jotta on mahdollista harjoittaa yhteistyötä suvereenien toimijoiden kesken.

Eurooppa ei kuitenkaan ole Amerikan Yhdysvaltojen kaltainen kansojen sulattamo koska siltä puuttuu jo pelkästään yhteinen kieli ja yhteinen uskonto.

EU on yhteisöllisyyden etsinnässään tukeutunut nationalismille tyypillisiin symboleihin, kuten lippuun ja vuosipäivään, yhteiseen rahaan ja passin väriin. Seremonioiden tasolla koko Euroopalla ei kuitenkaan ole tarjota mitään kansallisiin itsenäisyyspäiviin tai vuosi­päiviin verrattavia samastumiskohteita.

Kovin harva olisi esimerkiksi valmis antamaan henkensä ”Euroopan puolesta.”

Eurooppalainen moniarvoinen kulttuuri-identiteetti ei ole siksi suosittu filosofia talousval­lan piireissä. Englantilaisen yhteiskuntatieteilijän John Keanen mukaan ”sellaisen demokraattisen Euroopan syntyminen, joka sallisi arvojen ja identiteettien moninaisuuden, on konfliktissa uusliberalistisen talouskäsityksen kanssa Euroopasta jättiläismäisenä, kapitalistisena markkina-alueena.”

Keanen mielestä käsitys ”yksi Eurooppa markkina-alueena” johtaa vain maanosan ”entis­tä suurempaan taloudelliseen jakautumiseen rikkaisiin ja köyhiin alueisiin sekä myös suurempiin ekologisiin ongelmiin.” Kansanvaltaisen Euroopan Yhdysvaltojenkin ideaali on Keanen mukaan sovittamattomassa ristiriidassa mainitunkaltaisen "Oy Eurooppa Ab" -ajattelun kanssa.”4..

Keanen kaksi vuosikymmentä sitten esittämät näkemykset ovat osoittautuneet oikeiksi, mutta yhden muotin markkinamallia ajetaan siitä huolimatta läpi taloudellisen edun nimissä.

Suuri linja on Euroopan Unionissa on suuryritysten tahto, sitä säädellään kilpailusäädöksin ja valvonnalla, jotka käytännössä ovat olleet usein pelkkää pelleilyä kuten vuoden 2010 pankkien ”stressitestit” ja niiden uusinta 2011 ja 2016.

Euroopan suuri missio rauhan, avoimien rajojen, kansojen yhteistyön, vapaan kaupan ja kulttuurisen omaleimaisuuden mekkana uhkaa kaatua kun kapitalismin ikävimmät piirteet tulevat näkyviin ahneuden ajassa. Eurooppaa yritetään harmonisoida koska se olisi markkinoiden etu. Ajatus on kuitenkin mahdoton historiallisesti ja kulttuurisesti.

Euroopan voima on sen erilaisuudessa sen ovat yhdentymisen isätkin Jean Monnet´a (”niin kauan kun voimme oppia toisistamme ja erehdyksistämme meillä on toivoa myös edistyksestä”) myöden tunnustaneet.

Euroopan Unionista ei voi siis tehdä valtiota, koska siltä puuttuu kansa. Kansalaisia ei ole ollut viime aikoina tapana - ilman pyssyä - yhdistää eri kieltä puhuviin toisiin kansakuntiin kuten pienten kuntien asukkaita keskenään Suomessa. Euroopassa tämä tosin ei olisi ollut kovin tavatonta. Mutta pyssyjen ja pakkojen tieltähän tässä juuri pitäisi päästä pois.

Euroopan Unionissa on vakava demokratiavaje, koska demokratia on kansallisvaltion hallintamuoto.

Yhdistäviä tekijöitä

Kansallisvaltiot syntyivät Euroopassa, ymmärtämämme demokratia niiden myötä.

Euroopassa on monia tapoja uskoa Jumalaan, monia kieliä, kulttuureja ja gastronomioita. Mutta, huomatkaamme taas: on myös keskinäisiä tapoja, yhteisiä instituutioita ja kaupankäyntiä.

Ulkopolitiikka ja turvallisuuskehys, yhteisvaluutta, tullialue, sosiaalipalveluita opiskelijavaihtoa, mutta se ei ole yhtenäiskulttuuri kuten Kiina tai jopa Intia jossain määrin.

Yhtenäiskulttuurin puute on on realiteetti, jota Euroopan hallintofederalistit luulevat voivansa muuttaa yrittämättä hakea federalismille muotoa, jossa valta olisi jäsenvaltioiden demokraattisen kontrollin alaisuudessa eikä jäsenvaltioiden demokraattisten elinten Brysselin keskuksen komennossa.

Tässä EU ei seuraa Yhdysvaltojen vaan pikemmin Neuvostoliiton mallia - kuitenkin niin, että politbyroon sijalla istuu finanssi- ja teollisuusjohtajien pieni ryhmä.

Tätä kansalaisten demokraattisista oikeuksista ponnistava federalistisen ajattelun mallia on hahmottanut Pierre-Joseph Proudhon kirjassaan Du principe fédératif (1863). Proudhon mielestä ”hallintomalli, johon kansalaiset ottavat osaa mahdollisimman suoraan ovat myös kaikkein legitiimeimpiä.” Tällöin valtaa tulisi siirtää ylemmille auktoriteeteille vain sen verran kuin on välttämätöntä.

Toinen tapa toimia

Unionissa menevät puuro; teknisluonteiset direktiivit ja velli; perustuslailliset, ylikansalliset yritykset muodostaa vaikkapa eurooppakansalaisuuta yhä enemmän sekaisin. Siksi EU:n tulisi korvata koko ajan lisääntyvät tekniset mekanismit ja ohjelmat selvemmin määritellyillä, laajasti hyväksytyillä poliittisilla ja toimintakykyisillä yhteisten elinten päätöksillä ja olla puuttumatta pieniin asioihin.

Unionin tulee koossa pysyäkseen asettaa selkeät rajat harmonisoinnille ja virkakuntansa säätelyinnolle saavuttaakseen oikeutuksen asemalleen.

Järkevän ja tasapainoisen vallanjaon rakentamisesta unionin ja sen jäsenvaltioiden kansa­laisten välille on tultava välttämättömyys eikä pakko. Yhteisvastuuntunnetta ei voida säätää kansoihin Brysselistä eikä kansallista ajattelua vaihtaa Strasbourgista käsin. Euroopan poliitikkojen on hyväksyttävä tosiasiat, kuultava kansalaisia eikä rahanomistajien määräyksiä.

Yhdistävää liimaa tässä kansojen rintamassa riittää, yhteisiä laajasti hyväksyttyjä päämääriä pitää vahvistaa, mutta samalla estää koko kansojen liiton hajoaminen pienen euroeliitin liikaan intoon.

Ylikansalliset organisaatiot ovat säännöiltään ja idealtaan konsensushakuisia, koska niiden pitää sovittaa monia suvereeneja kantoja yhteen. Se on usein tehotonta ja turhauttavaa ja epäilemättä estää maailman suurten ongelmien ratkaisua. Tulosta ei kuitenkaan synny myöskään jos ratkaisuja tehdään koko ajan kansalaisten päiden yli.

EU:n nykylinjan virhe on yrittää kulkea väärää tietä; liittovaltio ei ole sukupolviin todellinen mahdollisuus. Jos sitä tietä kuljetaan, on vastassa sivutie maailmalla.

Tämä ei ole euroskeptisismiä, populismia eikä eitä ein vuoksi. Eurooppa-aate kun vaan ei ole eliitin saneltavissa - jos haluamme saada kansalaisten hyväksymiä tuloksia aikaan.

Britannian lähtö ja pakolaiskriisi pakottavat federalistit rauhoittumaan, mutta päämäärästään he eivät varmasti luovu.

Valtioiden liiton tien valitseminen liittovaltion sijaan olisi parasta mahdollista strategista, näissä oloissa myös taktista, ajattelua Euroopalle: tunnistaa vahvuutensa ja hyödyntää parhaat käytäntönsä. Toimia sinä missä on itse vahva ja hyvä - eikä yrittää olla toinen Amerikka, vaikka kohtalonyhteys onkin ollut viime vuosisadan ajan tärkeä.

Sentralisaatio ei ole mahdollista ennen kuin desentralisaatio yhteisenä kokemuksena on totta.

Suomen täytyy nyt tunnistaa oma paikkansa Euroopan myöhäisherännäisenä reunamaana ja lopettaa kuvitelma ytimessä istumisesta. Unionin palavereissa saa ja pitää puhua ja vaikuttaa, mutta näemme koko ajan, että todelliset päätökset ohjataan paljon pienemmistä kabineteista, kuin missä tuoleja on Suomen istuttavaksi. Suomi on nyt ollut riittävän kauan sisällä Unionissa ja sillä on oikeus, mutta myös edelleen kansalta saatu velvollisuus valvoa myös oman kansan etua. Mallioppilaskoetta on jatkettu tarpeeksi pitkään, jotta suomettumisen henkisestä taakasta päästäisiin.

Se ei kuitenkaan merkitse taipumista eurokriittisyydessämme populistien ajamaan käpertymiskammoon, muukalaisvihaan ja Suomen eristämiseen, vaan terveeseen yhteistyöhön, jolle on määrätty tehtävät, mutta ei sellaista päämäärää, jonka ainoa tavoite ja tulema on markkinoiden ja pääoman sanelema intressi.

Nyt olisi aika omaksua paremman itseluottamuksen asenne, pelkkä keskitien kulkeminen ja Kataisen reiluus mausteena sääntökuuliaisuus ei ole linja, vaan vain vaisu keino. Kaikkea ei annettua tarvitse hyväksyä. Eduskunta voi palauttaa lait takaisin Brysseliin; ei käy

Mahdollisuus, jota emme ole uskaltaneet jostain syystä käyttää kuin muutaman kerran.

Pyrkimykset luoda oma Unionin ”Presidentti” ja ”ulkopolitiikka” ovat käynnistyneet surkeasti. Samaan aikaan kun Unioni oli perustamassa omia yhteisiä lähetystöjään keväällä 2011, se ei kyennyt pääsemään yksimielisyyteen edes naapurissaan Libyassa noudatettavasta politiikasta. Kukaan maailmassa ei tiedä mitä Unionin ulkosuhde edustaa ja ajattelee. Kuka oli Catherine Ashton? Muistatteko vielä Herman van mikäsenyt Olikaan? Paremmin tutuksi eivät ole tulleet Donald Tusk tai Federica Mogherini?

EU:n uuden ylikansallisen, kuitenkin kansallisvaltion kaltaisen ja näköisen johtamismallin vastassa on kulttuurien lisäksi suvereenien valtiojohtajien ego, joka pitää panna lisäksi kuitenkin alttiiksi arvostelulle vaaleissa.

Euroopan komission entinen puheenjohtaja, Jacques Deloirs on todennut, että koska yhdentymiskehitys on ylipäätään Euroopan historiallisen luonteen vastaista, tulisi sen yhteisten hallintoelinten olla selkeitä ja legitiimejä kansalaisten silmissä ollakseen uskottavia.

Ovatko Jean-Claude Juncker ja komissio tai ”Presidentti” (Donald Tusk) ja ”Ulkoministeri” (Federica Mogherini ) instituutioita, jotka koetaan yhteisiksi johtajiksi?

Euroopasta ei siis voi tehdä Kiinaa eikä Neuvostoliittoa, se johtaa taantumiseen ja koko kilpailuedun – erilaisuuden voiman käytön ja siitä kumpuavan yhteisyyden edun menettämiseen. ”Markkinoille” tämä ei merkitse mitään, koska nykymarkkinataloushan mittaa elämää ja tulevaisuutta vain vuosikvartaali - ja bonusjakso kerrallaan. Vastuulliselle poliitikolle pidempi sihti on kuitenkin tärkeä hyve, siksi faktat tulisi tunnistaa ja tunnustaa.

Unioni on kiitettävästi pystynyt suorittamaan opiskelijavaihtoa, ihmisten liikkumista ja luonut pohjaa kansalaisten keskinäiselle kohtaamiselle, joka edistää suvaitsevaisuuden ja yhteisymmärryksen asiaa.

Se ei kuitenkaan onnistu luomaan yhteistä politiikkaa ja suvaitsevaisuuden henkeä maanosaan muualta tulevia kohtaan, vaan edistää ääriaineksia ja ennakkoluuloja yksiuskoisessa ja lyhytnäköisessä pelkuruudessa kohdata maailman ihmisiä samanarvoisina.

Länsi etuilee yhä vaan, se nähdään nousevissa talouksissa tarkalla historiallisella ja kokemuksen silmällä. Siirtolaispolitiikkaa vaivaa peruskirjan vastainen henki ja ääriliikkeiden kannatuksen kasvun pelko sekä näköalattomuus, joka usein edelleen perustuu siirtomaa-ajan synkkään eurooppalaiseen perintöön, jonka kanssa ei ole rohjettu tehdä muilta vaadittua omaa tilintekoa. Vasta kun eteen tuli ihmisvirran pakko, syntyi tekemisen pakko useimmissa jäsenmaissa. Suomi mukaan lukien tietysti.

Legitimiteetin puuttuminen huutaa Unionissa vastaan. Tilanne paheni jokaisen talouskriisin yöistunnon jälkeen. EU himmeliä ei tunneta ei lainkaan eikä omaksi. Epäluulo kasvaa kun päätöksiä tehdään huippukokouksissa johtajien aina voittaessa, mutta ankeuden astuessa kaduille.

Uskottavuuden, legitimiteetin lisäämiseksi on sama lääke kuin kansallisvaltioissakin. Keskittymisen vastapainoksi on synnytettävä vahvoja lähidemokratian muotoja niin alueille kuin kuntiin. EU:n ei tule puuttua kaikkeen ja pieniin asioihin, sen tehtävälista pitää uusia ja organisaatio järjestää uudelleen.

On erotettava selkeästi asiat, jotka vaativat yhteistä päätösvaltaa, ympäristöongelmat, pakolaiskriisi, kotouttamisen linjat, talousasiat, rikollisuuden torjunta ja monet talouden sektorit, mutta samalla ymmärrettävä, ettei ole tarpeen korvata ja komentaa kansallisia instituutioita ja ihmisiä joka asiassa.

Eurooppaa ei tehdä markkinoita vaan ihmisiä varten.

Taloudessa pitää unionissa olla säännöt, jopa kuria ja yhteiset linjaukset, mutta taloutta ei pidä siirtää eri maiden pääkaupungeista Brysselin markkinapalvojille,

Hallintojohtamisesta pitää siirtyä luovuutta ja aloitteellisuutta synnyttävään toimintaan. EU:n projektitukiviidakko ja muut tuet tulee arvioida uudelleen ja edellyttää muitakin tuloksia kuin vain projektin loppuraportteja anomusta uudesta rahoituksesta. EU:n tehtävä ei voi olla karkkipäivien tukimiellyttäjä vaan edistymisen aikaansaaja.

BREXIT JA SYYT SIIHEN.

Tilanne meni vaikeaksi kun Britannia alkoi pohtia lähtöä unionista.

”EU:n pitää olla joustava verkosto, ei kiinteä blokki. 28 jäsenmaan monimuotoisuus on etu, jota pitää juhlia. Emme tarvitse lisää eurooppalaista sääntelyä, usein vähemmän parempi”, Britannian pääministeri linjasi marraskuussa 2015. Britannia halusi, että myös euron ulkopuolisten maiden edut turvataan yhteismarkkinoilla. Maa ei kuulunut yhteisvaluutta euroon.

David Cameron halusi lisätä EU:n kilpailukykyä ja vähentää EU-säätelyä, että sitä ei imaista mukaan EU:n jatkuvaan syventymiseen. Hän vaati federalismipyrkimysten vastaisesti, että kansallisten parlamenttien valtaa on vahvistettava.

Brittihallitus halusi myös hillitä EU-maista tulevaa maahanmuuttoa. Cameron ei lähtenyt vaatimaan kattoa tai sulkua EU-kansalaisten maahanmuutolle, mutta halusi vähentää Britannian houkuttelevuutta tulijoiden silmissä. Silti sekään ei riittänyt.

Britit menivjät omille teilleen.

Brexit. Happens.

Katsotaanpa entisen jäsenmaan kulissien taakse muutakin kuin kohua ja populismia.

Pankkikriisin onnekkaimpia olivat näet britit, joiden kansantaloudesta finanssisektori on kaikkein suurin, kolmannes. Heille kävi ja käy oikein hyvin, että brittipankkien velallisten Irlannin, Espanjan Portugalin, Italian ja Kreikan takaisinmaksukyvystä pidetään huolta eurokeskuspankissa ja euroveronmaksajien rahoilla - Euroopan Unionin sotkuna, koska muuten puntaseteleitä huolettomasti paineleva Britannia olisi jo itse ollut Kreikka.

Briteille tämäkin vastuu oli kuitenkin liian paljon, he halusivat vielä paremmat edut, tai lähtisivät kansanäänestyksen kautta. Kukaan ei kysynyt mitä tämän veroparatiisisaaren pitäisi itse asiassa antaa kun sitä maasutettiin brexitin alla liikaa ja vailla vaikutusta.

Aarresaari kirjassa brittiläinen Nicholas Shaxson kuvaa pankkikeskusten välistä kilpailua ja pankkivallan territoriaalista siirtymää jo kauan sitten. Britannia oli 1950-luvulla menettänyt suuren osan poliittisesta maailmanvallastaan, mutta maalla oli jäljellä taloudellista valtaa. Puntaa käytettiin vuonna 1957 vielä 40 prosentissa maailmankaupasta.

”Suojellakseen tätä Britannia taipui hyväksymään veroparatiisijärjestelmän, joka sai alkunsa Lontoossa, kun Britannian muodollinen maailmanvalta korvautui hienostuneemmalla hallinnan ja vallan muodolla”, Shaxson kirjoittaa.

Lontoon City alkoi kasvaa ratkaisevasti rahoituskeskuksena kauan Thatcherin pörssivapautuksen aikaa, 1986, ennen. Pääoma halusi välttää USA:n vielä vallalla olevan säännöstelyn - ja samalla verotuksen. Se aloitti samaan aikaan ”hyökkäyksen yhteiskunnallisen vallan linnoituksia ja demokraattista kansallisvaltiota vastaan.” Britanniassa luotiin veroparatiiseja, kuten Jersey ja Caymansaaret ja muokattiin Britannian rahamarkkinoita.

”Riippumatta siitä, kuinka vähän pidämme kuumasta rahasta, emme voi samaan aikaan harjoittaa kansainvälistä pankkitoimintaa ja kieltäytyä vastaanottamasta rahaa,” sanottiin Bank of Englandin muistiossa vuodelta 1963.

Eurooppa pelasi digikortin huonosti, DUUNIT UHKAAVAT LOPPUA

Muutos on edessämme suurempana kuin nyt arvaamme, sitä ei pidä odottaa vaan se pitää mahdollistaa ja hyödyntää yhteiseksi hyväksi.

MIT:n tutkijat Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee luonnehtivat teoksessaan The Second Machine Age digitalisaatiota ”uudeksi teolliseksi vallankumoukseksi”. Etlan tutkijat Mika Pajarinen ja Petri Rouvinen ovat puolestaan laskeneet, että teknologisen kehityksen johdosta jopa yli kolmannes Suomen työpaikoista voi olla uhattuina seuraavan 10–20 vuoden aikana. Silti Juha Sipilän hallituksen ohjelma ei kirjannut työn vallankumouksellista muutosta lainkaan, mitään valmistautumista muutokseen ei ole tehty kikyissä. Kun pitäisi varmistaa lisäpanos ja uusi rakenne koulutukseen, raju muutos johtamiseen, strategia toimintaprosesseihin ja työn organisointiin - niiltä alueilta leikataan.

Digitalisaatiota Euroopassa ja erityisesti Suomessa on jarruttanut ”tyhjän tietokoneen tauti”, sisällön pula, että uusia teknologisia ratkaisuja täydentäviä innovaatioita ja toimintajärjestelmämuutoksia ei ole saatu aikaan.

Digitalisaation tuottavuusvaikutukset tulevat vasta uusien teknologisten mahdollisuuksien vauhdittamien liiketoiminnallisten, organisatoristen, kulttuuristen ajattelutapamuutosten, sosiaalisten innovaatioiden ja toimintatapamuutosten kautta - ei mistään laitteesta sinänsä. Johtamisessa uuden osaamisen ja näkemyksellisyyden merkitys korostuu, kasvun tulee olla perimmältään sisällöllistä, innovaatioperusteista.

Euroopan Unioni ilmoitti vuonna 2002 aikovansa maailman kärkeen digitalisaatiokehityksessä ja teknologioissa. Tästä ei tullut mitään koska samoin kuin Suomessa päätöksissä tehtiin katoavan teollisen maailman ja finanssivallan intressistä ja asemien säilyttämishaluista lähtien. Peruutuspelistä ei kuitenkaan näe eteenpäin.

Euroopalla on ikääntymisongelma, se on pudonnut pois maailman teknologiajunasta kun ei ymmärrä sen sisältämää muutosta ja lisäksi se on joutunut omien kolonialististen aikaansaamistensa seurausten eteen. Pakolaisten virta on jälkilasku, joka lankeaa nyt maksuun omasta ahneesta toiminnasta. Ilmaston muutos, lämpeneminen, jonka teollinen maailma sai pahiten aikaan edistää kansainvaelluksia.

Nämä ovat pysyviä eivät väistyviä kehityksiä.

Ainoa tapa selvitä tässä kehityksessä on nähdä uhat mahdollisuuksina ja alkaa muuttaa omaa toimintaa niin, että jämähtäminen, ”uhka” käännetään uusien toimintamallien ja yhteisen tekemisen kautta, kaikki mukaan ottaen, kaikki motivoiden, kaikki hyväksyen, voitoksi.

Tulevaisuuden arvioijia askarruttaa kaksi asiaa, työn loppu ja digitalisaatio.

Tekesin johtava asiantuntija Tuomo Alasoini sanoi Suomen Kuvalehdessä syyskuussa 2015 Sipilän hallituksen ajatuskulun olevan liian kaavamaista.

”Suurempi ongelma on esitysten taustalla olevan yhteiskunnallisen analyysin kapeus. Esitykset on tehty kysymyksenasetteluaan myöten insinööri- ja taloustieteellisen ajattelun logiikalla. Niistä puuttuu laajempi yhteiskuntatieteellinen kysymyksenasettelu ja näkökulma. Miten suomalaisessa politiikassa varaudutaan esimerkiksi siihen mahdollisuuteen, että digitalisaation myötä yli kolmannes nykyisistä työpaikoista voi kadota seuraavien 10–20 vuoden aikana? Tai siihen, että digitalisaatio uhkaa jouduttaa kehitystä kohti entistä jakautuneempaa tiimalasitaloutta?”

Tiimalasitaloudella Alasoini viittaa vanhaan totuuteen: ”kapitalismin kriisiherkkyys ilmenee joko investointien tyrehtymisenä, siis pääoman liikakasautumisen seurauksena tai liian alhaisena kulutuskysyntänä kun voittojen osuus tuloista kasvaa palkkojen kustannuksella.”

Kyse ei siis ole vain tuloeroista köyhimpien ja rikkaiden välillä vaan ennen kaikkea Eurooppaankin iskeneeseen keskiluokan tulokehityksen pysähtymiseen.

Kun tämän ottaa huomioon se tarkoittaa maailman ja Euroopan velan äidin löytymistä. Sen sijaan että tuotannon luoma lisäarvo siirtyisi keskiluokalle palkkojen kautta ostovoimaksi, pääoma keskittyy yksittäisille pääoman omistajille, jotka edelleen myyvät ylimääräisen pääomansa keskiluokalle asunto- ja kulutusluottoina sekä julkisena velkana.

Koska markkinoilla on paljon keskitettyä pääomaa tämä luo tarjontaa kasvatetulle velalle, ja luo nykyisen globaalin velkatalouden perustan.

Pääoman keskittyminen ei siksi lisäkään investointeja, koska merkittävä osa keskittyneestä pääomasta myydäänkin uutena intrumentoituna velkana eteenpäin.

Suurin ongelmamme siis on, että velka kannattaa paremmin kuin investointi.

Teknologisen kehityksen ”uhkakin” jakautuu epätasaisesti osuen tietysti heikommin koulutettuihin mutta robotisaatio korvaa myös montaa keskiluokan ajattelutyöpaikkaa.

Tuomo Alasoinin mielestä politiikan tehtävä olisi nyt yhdistää elinkeinotoiminnan, työelämän ja koulutuksen kehittämisen keinot keskenään vahvasti koordinoiduksi innovaatiopoliittiseksi kokonaisuudeksi.

Mamut ja mummot

Sama koskee pakolaisten sijoittamista. He voivat olla valtava knowhow-pääoma moniosaajia kun pyrimme vientiin heidän tuntemilleen alueille ja kulttuureihin. ”Uhka” pitää kääntää mahdollisuudeksi > molempien voitoksi = win win.

Mamut voivat pelastaa ikääntymisongelmamme ja keski-ikäisten eläketurvan ja pitää maan asuttuna; pelastaa MuuSuomen asutuksi. Ilman lähityötä tukevan aluepolitiikan, koulutuksen, uuden työmallin ja digitalisaation kielen, paikan ja ajan poistavien mahdollisuuksien, työelämän uudistamisen, verkostotalouden ja kumppanuuden, avoimuuden ja yrittäjäpolitiikan mahdollisuuksien uudenlaista; uhkasta > mahdollisuudeksi ajattelua, saamme vain sosiaalipoliittisen jättilaskun ja jakaantuneen apartheidyhteiskunnan.

Euroopan ikääntyminen pitää kääntää voitoksi lisäämällä sukupolvien kanssakäymistä ja kokemuksen käyttöä. Vanhamme ovat viisaita, terveitä ja kokeneita, heistä olisi iloa ja hyötyä pohjoisessakin jos arvoa annettaisiin.

Mentorijärjestelmät, sukupolvitiedon ja kokemuksen siirtäminen ja käyttäminen mestari-kisälli-oppipoika mallilla voisi olla merkittävä keino myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, monin eri tavoin.

Senioreissa olisi mittava voimavara sopeuttamisessa ja kotouttamisessa. Tekemällä oppiminen ja sukupolvitiedon siirto on Aasiassa,ja Afrikassa edelleen osa oppimisen pedagogiikkaa ja psykologiaa,

Kaikkien eurooppalaisten vanhojen ja uusien, mutta erityisesti nuorten, kansainvälistymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta olisi tuettava, jotta Euroopasta muodostuisi kansojen ja kulttuurien välisen ystävyyden, suvaitsevaisuuden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon maanosa, joka kelpaa esimerkiksi muille.

Se ei synny hallinnon kautta, vaan ihmisten kesken.

2. (Waever 1995b, 404-5).

3. (unity in diversity)

4. (Keane 1992)

3."Euroscepticism: Problem or Solution? - Framing Euroscepticism in Mainstream Media and Writings by Eurosceptics in Sweden, Finland and Estonia 2000-2006"