Eurooppa aate ja todellisuus

OPPIMISTAVOITE: Tutustua Euroopan Unionin poliittiseen historiaan ja rakenteiden muuttumiseen. Sen jälkeen on itsetutkiskelun vuoro: miten muu maailma näkee ja kokee Euroopan?

Toisessa osassa opitaan eurooppalaisuutta rohkean itsetutkiskelun kautta.

Historiaa katsotaan suoraan silmiin perustamalla opiskeluryhmän oma, vapahetoinen "iTutkimuskomissio" Nelson Mandelan ja Desmond Tutun mallin perusttella.

Tässä jaksossa voit myös kuunnella nettiradiosta tekstin vaikka bussissa kännykästäsi.

Oppimisen idea ja polku selviää kuvasta oikealla. Tässä alla esitetään "teesit" niihin pyydetään vastaväittäjiä. Sinun asiasi on osallistua omalla ajatuksellasi keskusteluun johon on sivun lopussa oma alue. Tutkimuskomission muodostaminen tapahtuu vapaasti ja vapaaehtoisesti vaikkapa roolittaen oppimispromootion osanottajia eri näkemysten tuomiseksi esiin.

Nettitavat: Puhumme asiaa omasta puolestamme emme arvostele toisten keskustelijoiden persoonaa.

TEESI; Euroopan ja valkoisen miehen synkkä historia lankeaa myös meidän yllemme muualla maailmassa.

Eurooppa ei muualla maailmassa ole niin hyvässä huudossa kuin luulemme. Syyt lepäävät viime vuosisatojen siirtomaahistoriassa joka ei ole unohtunut. Suomi on osaton siihen, olimmehan itsekin alusvalta ja neuvostoimperialismin uhri parissakin verenvuodatuksessa.

Nyt olemme kuitenkin osa eurooppalaista "arvoyhteisöä" ja unionia ja saamme osallistua yhteiseen maineenhallintaan.

JÄRJESTÄISIMMEKÖ TOTUUSKOMISSION ISTUNNON?

Tämän jutun lopussa on tulinen kiistakirjoitus, TEESIT historian taakasta Euroopassa.

Entäpä jos teette antiteesit noudattaen totuuskomission etelä-afrikkalaista mallia...

Ensin kuitenkin eurooppalaisesta aatteesta:

Euroopan yhdistymisen taustalla oli rauhan aate ja kulttuurinen, konsumerismin vastainen paneurooppalaisuus.

Paneurooppa-aatteen perustajien silmissä Eurooppa olisi yhtenäinen, rauhallinen, vapaa ja se vastustaisi aktiivisesti kaikkia totalitarismin muotoja.

Euroopassa ei sen jälkeenkään ole säästelty suuria sanoja.

Kahden maailmansodan ja 80 miljoonan uhrin jälkeen vuonna 1945 katseet maailmalla kääntyivät kansallismielisyydestä kansainvälisyyteen, kiihkosta yhteistyöhön. Yhdistyneet Kansakunnat, YK syntyi, kansainvälinen ihmisoikeuksien julistus syntyi. Euroopassa uusi haaste oli valtava miljoonien ihmisten menetettyä henkensä.

Vihan ja raunioiden keskellä piti ottaa todelliseen käyttöön arvoja, joista oli ollut puhe läpi kreikkalais-latinalaisen kulttuurin historian, mutta joita oli enemmän poljettu kuin toteutettu. Ihmisoikeudet, demokratia, koskemattomuus, oikeudenmukaisuus ja lain kunnioitus oli juuri poljettu lokaan. Imperialismi oli kohdannut toisen. Se oli vielä vallalla Euroopan emämaiden alla alistetuissa siirtomaissa, joita Euroopan kolonialistit hallitsivat pyssyllä ja rotulaeilla kuten Saksa juuri oli tehnyt.

Syntyi kuitenkin ajatus lisätä taloudellista yhteistyötä ja yhteistä intressiä niin paljon, ettei Euroopassa koskaan enää kannattaisi sotia. Olisi aikaansaatava sitova järjestely, jossa Saksalla ja Ranskalla olisi avainasema. Ne olivat käyneet kolme suursotaa vuoden 1870 jälkeen. Piti synnyttää yhteinen eurooppalainen markkina, jotta talouden vuoksi ei tarvitsisi sotia.

Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin aloitteesta perustettiin hiili- ja teräsunioni vuonna 1951. Robert Schuman sanoi pragmaattisesti ”syntyneen tilanteen, jolloin ei kannattaisi - mutta ei materiaalisyistä olisi enää mahdollistakaan sotia Saksan ja Ranskan kesken.” Se oli historiallinen rauhanteko.

Rooman sopimuksen kautta uudelle Euroopalle sovittiin maaliskuussa 1957 neljä peruski­veä: rauha, vakaus, turvallisuus ja vauraus.

Rajat aukenivat, syntyi laajentuva EEC: Saksan, Ranskan, Italian, Alankomaiden, Belgian ja Luxemburgin julistaessa tahtoaan laajentaa rauhaa ja vapautta ja samalla kutsuessa mukaan muut Euroopan kansat niiden perustamaan Euroopan talousyhteisöön, ja tulliliittoon, joka oli nyt muutakin kuin teräs- ja hiiliunioni.

Englanti ja Tanska vastasivat kutsuun vuonna 1973.

Uuden Euroopan yhteisön alkutaival (1957–1973) oli syventämisen ja laajentamisen aikaa. Syntyi ensimmäinen vaikeuksien vaihe kun tuli öljykriisi ja kiista Britannian jäsenyydestä, sitä vastassa ollut Charles de Gaullen ego.

Ikävä herätys todellisuuteen Euroopassa tuli uudelleen kun kun Japani ja USA ajoivat sen ohi 1980-luvulla. Unioni laajeni 1981 Kreikalla ja 1986 kun Portugali ja Espanja liittyivät.

Vuonna 1985 unioni kääntyi kohti syventyvää integraatiota. Alettiin panostaa sisämarkki­noihin. Potku siihen tuli pitkälti suuryritysten taholta. Vauhtia riitti 15 vuotta, syntyi Maastrichtin ja Amsterdamin sopimukset. Unioni laajeni kolmella uudella ennen ”puolueettomalla” maalla, joista yksi oli Suomi vuonna 1994.

Suomi järjesteli valuuttasuhteensa uudestaan Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) kanssa.

Sitten syntyi yhteisvaluutta euro, joka otettiin kansankin käyttöön vuonna 2002 Suomessa.

Asia ei ollut pieni. Euroopan komission puheenjohtaja JeanClaude Juncker määritti EMU:n näin keväällä 2015:

Euro on enemmän kuin valuutta - se on myös poliittinen hanke. Rahaliiton sääntöjen mukaisesti euron käyttöön ottavat jäsenvaltiot luopuvat lopullisesti kansallisesta valuutastaan ja jakavat pysyvästi raha-asioita koskevan päätösvaltansa muiden euroalueen maiden kanssa. Euro on siten luonut 19 jäsenvaltion välille kohtalonyhteyden, joka edellyttää paitsi solidaarisuutta kriisin hetkellä myös sitä, että kaikki noudattavat yhteisesti sovittuja sääntöjä.

Euroa käyttää tällä hetkellä 19 jäsenvaltiota ja yli 330 miljoonaa kansalaista. Kriisistä huolimatta euro on maailman toiseksi tärkein valuutta: sen osuus maailmanlaajuisista valuuttavarannoista on 24,4 prosenttia (18 % vuonna 1999). Yhdysvaltain dollarin osuus on 61,2 prosenttia.

Pian Berliinin muurin kaatumisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen entisen itäblokin uudet itsenäistyneet demokratiat ilmaisivat halunsa ja kykynsä liittyä länteen, ei vain Unioniin vaan myös sotilasliitto Natoon.

Jako itään ja länteen, jonka toinen maailmasota oli synnyttänyt suli uskomattomalla vauhdilla muuttaen maanosaa tavalla, jota meidän on vielä mahdotonta edes hahmottaa.

Kun tähän lisätään vielä Balkanin viiden sodan jälkeen syntyneiden uusien maiden pyrkiminen, Slovenian ja Kroatian pääsy, Unioniin ja sen arvopohjaan, kannattaa jo tajuta tämän hankkeen kaikkinainen rauhantehtävä, joka unohtuu kun kiistelemme rahasta, pakolaisista ja tuista.

EU:n jäseneksi päästäkseen jokaisen maan on hyväksyttävä ihmisoikeudet ja sitouduttava rauhaan. Se ei saa unohtua hajaannuksen ja kansalliskiihkoilun aikana edes visegardissa. Ongelmia yhteiselossa on ollut de Gaullen ajoista lähtien.

Nizzan riitaisan huippukokouksessa vuonna 2000 isot ja pienet maat ottivat yhteen. Isot voittivat. Päätöksentekojärjestelmässä isojen asema vahvistui laskettuna enemmistöissä ja myös vähemmistösäännöissä. Se oli odotettavissa, mutta lopputulos ja voimakkuus, jolla sitä ajettiin, olivat ”vähän enemmän kuin odotettiin.” Yhteinen kokemus oli se, että kokouksen yhteishenki ei ollut parhaasta päästä.

Sitä seurasi pian 2003-2004 suurten jäsenmaiden tietoinen sääntörikkomus; Saksa ja Ranska saivat ominen lupineen, ilman sanktioita ylittää kolmen prosentin ylärajan valtiontalouden alijäämissään ilman seurauksia. Se oli malli muille vähät välittää talouden kurista, mitä isot edellä sitä Kreikka, Irlanti, Portugal, Espanja, Italia, Unkari, Slovenia, Italia perässä – ja Ranska yhä vaan.

EU:n ”perustuslain” kaatuminen vuosituhannen ensi vuosina Hollannissa ja Ranskassa vahvisti negatiivista kierrettä. Välillä saatiin yhteistyötä mm. ilmastokysymyksissä, jossa EU yritti olla tiennäyttäjä.

EU:n johtaminen uudistettiin kun Ranska, Hollanti ja ennen kaikkea Irlanti oli demokratiapuliveivattu uuden protokollan kannattajaksi. Presidentti H. van Rompuy ja ulkoministeri C. Ashton olivat kuitenkin osoittautuneet paperitiikereiksi elleivät peräti kisumirreiksi maailmanpolitiikan näyttämöllä. Heikkous ei ole vahvuutta, mutta tarkoituksellista niille, joilla on todellinen valta. Vielä vuoden 2016 syksyllä komission puheenjohtaja joutui vetoamaan EU-ulkoministeri Federica Mogherinin aseman tunnustanisen puolesta – ei maailmalla vaan Unionin sisällä.

”Hänestä pitää tulla Euroopan ulkoministeri, jonka kautta kaikki diplomaattiset palvelut, isojen ja pienten maiden, kootaan yhteen, jotta saavutetaan voimaa kansainvälisissä neuvotteluissa,” Juncker vaati.

Jatkuva koetus alkoi unionissa vuonna 2007-2008 kun tuli finanssikriisi, ensin Yhdysvaltoihin mutta pian kuin moukarin iskuna myös Eurooppaan. Unionin eteläinen osa ajautui pankkikeinottelun ja yli varojensa elämisen jälkeen taloudelliseen ahdinkoon - ja jälleen otettiin käyttöön demokratiaa hyljeksivät keinot, joissa tehtiin yökokouspäätöksiä vähääkään kansalaismielipidettä kuullen. Edunsaajiksi nimettiin valtiot Välimerellä ja Britannian kolkassa, mutta suoritukset kiertyivät pankkeihin Pariisissa, Frankfurtissa ja Lontoossa Wall Streetin pitkän käden ohjatessa transatlanttisia transaktioita.

Sik-sak liikkeestään, heilurin heilahtelusta huolimatta EU on ollut merkittävä sovinnon tekijä.

Rauhan kestävyys Euroopassa on suoranainen historiallinen ihme. Toki olemme nähneet Irlannin ja Balkanin konfliktit, Kyproksen jaon, mutta silti.

Ei ollut EU:n ansiota, että neuvostovalta murtui, mutta sen jälkeisen intergraation vauhti länteen ja uuteen tulevaisuuteen on ollut järisyttävä muutos rautaesiripun takana. Tätä taustaa vasten entisten sosialistimaiden taantumus ja demokratiakäsityksen kapeus ei voi olla yllätys, muukalaiskammo toki.

Jos tasa-arvoisuus ahneuden ajassa on mennyttä kalua, on vapaus ja jopa veljeys parantunut aina pakolaiskriisiin saakka.

Ranskan vallankumouksen julistusvuonna 1789, Déclaration des droits de l'homme et du citoyen - Amerikan Yhdysvaltojen Thomas Jeffersonin tarkastamana, huusi maailmalle Liberté, Fraternité, Egalité, vapaus, veljeys, tasa-arvo.

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon olisi varmasti nyt vieläkin kovemmalla koetuksella kuin ilman integraatiokehitystä. Jokaisessa maassa, myrkkyä juodessakin, ymmärrettiin, että pitää pysyä yhdessä yhteisen vastuun piirissä, se on parempi kuin paluu 80 vuoden päähän uuden nationalismin, varustelun ja protektionismin aikaan. Vasta Itäeuroopan hätäinen liittyminen unioniin, pakolaiskriisin muukalaiskammo ja brexit alkoivat kerätä mustia pilviä rauhan hankkeenkin ylle.

EU ei ole mitään ilman arvojansa. Silti arvoja ei voi syödä eikä niistä synny työtä. Ne eivät takaa osallistumista ja auta yhteenkuuluvuutta jos elämän pohja putoaa. Sekin pitää muistaa, että juuri nämä arvot ovat olleet eurooppalaisissa suissa myös suuria mutta tyhjiä sanoja, joilla on tarkoitettu muuta kuin on tehty. Suomen pääministeri Jyrki Katainen puhui reilun Euroopan puolesta, joka oli hienoa. Pettymys oli tietenkin, että hän tulkitsi sen vain sääntöjen noudattamiseksi eikä solidaarisuudeksi kärsiviä kohtaan.

Euroopan Unioni ansaitsi Nobelin rauhan palkintonsa vuonna 2012. Se tuli ansioista. Euroopan kolonialistinen menneisyys ja väkivallan silmitön historia 1900-luvun maailmansotina, kansanmurhineen ja hirmuvaltana on saanut Euroopan kansakunnat yhteistyöhön, jotta samoja kauhuja ei tarvitsisi enää kohdata.

Nopeaa muutosta kohti kauhuja kertoi, että palkinnon sisältä löytyi vain muutaman vuoden päästä yhtä vähän rauhan nektaria kuin rauhanmies Barack Obaman nobelpystistä, kansainvaellusten, Irakin, Afganistanin, ja Syyrian kauheuksien ja lännen saamattomuuden jälkeen.

Euroopan integraatiolla on siis neljä perustavoitetta: rauha, vakaus, turvallisuus ja vauraus.

Perussopimuksissa vahvistetaan talouteen liittyvät selkeät tavoitteet - osallistava ja kestävä kasvu, hintavakaus, vakaa julkisen talouden rahoitusasema ja korkea työllisyysaste. EMU-järjestelmä käsittää yhteiset säännöt, joiden mukaisesti talous- ja finanssipolitiikkoja on koordinoitava tiiviisti.

Pyrkimys ja peruskallio seistä on oikea. EU on onnistunut päätavoitteessaan. Satojen vuosien sotimisen jälkeen on säästytty jäsenmaiden välisiltä väkivaltaisuuksilta. Eurooppa pyrkii myös häivyttämään kylmän sodan kahtiajakoa ja antamaan heikoille suojaa. Keskitetyn talouden maiden ja keskusvallan totalitaarisen neuvostojärjestelmän hajoamisen kautta avautui Suomellekin ovi uuteen, laajentuvaan yhdentymiseen, jota on viety vauhdilla eteenpäin - samalla uusia ongelmia aiheuttaen.

Maailma siirtomaineen 1914.

Euroopalla on huonompi maine kuin tiedämme

EU:n pyrkimys on ollut luoda laajeneva yhtenäinen talousalue - mutta perustella sitä ikään kuin kyse olisi yhtenäiskulttuurista.

Samalla vedotaan filosofiseen ylivertaan:

”Euroopan filosofinen perusta lepää antiikin Kreikan rationaalisen ajattelun, roomalaisen oikeuden ja Jeesuksen opetuksen varassa. Suuria saavutuksia on tieteen vallankumous ja valistuksen perinne, joiden avulla länsimaisen, valkoisen sivilisaation ylivertaisuus on lopullisesti todistettu.”

Tämä yhteisiä piirteitä korostava todistus tahtoo nähdä kaiken kauniissa valossa ja pyrkii unohtamaan Euroopan historian synkät puolet. Fasismin, sodat, riiston, kolonialismin, Ir­lannin vuosisadan, Jugoslavian hajoamisen, rautaesiripun, Francon, Salazarin, Kreikan sotilasjuntan, Belgian Kongon, Intian sorron, Kiinan valloituksen, Algerian julman sodan, silmän sulkemiset Unkarissa 1956 ja Tshekkoslovakiassa 1968 apartheidin hiljaisen sallimisen ja silmät kiinni Länsirannalla, toimettoman vaikenemisen Syyriassa, Välimerellä pakolaisveneiden upotessa ja piikkilangat pakolaisvirtojen edessä...

Piilotettu agenda on pyrkimys federalismiin

Keskustelu olemassa olon, unioniin kuulumisen ja kansalaisten osallisuuden vaikutuksesta; legitimaatiosta liittyy kiinteästi Euroopan Unionin päätöksentekojärjestelmän luonteeseen ja siinä sovellettaviin poliittisiin periaatteisiin.

Mikäli unionin jäsenmaiden kansalaiset kokevat, että he saavat demokraattisesti äänensä kuuluviin omien edustajiensa kautta, joilla lisäksi on olennaista päätösvaltaa EU:n hallintoelimissä, unionin tuleva kehitys rakentuisi olennaisesti vakaammalle pohjalle. Mikäli kansalaiset kokevat olevansa osallisia eivätkä vain hallittavia syntyy yhteenkuuluvuutta.

Tässä mielessä kysymys unionin federalismin asteesta eli keskusvallan ja jäsenvaltioiden valtasuhteesta on keskeinen.1,

Federalismia ajava englantilainen John Pinder hahmotti yli kaksi vuosikymmentä sitten EU:n federalismin sisällön jota sitä jälkeen on johdatettu eteenpäin. Pinderin mukaan EU olisi jo astumassa federalistiseen vaiheeseen, mikäli kolme pääedellytystä täyttyy:

1. Euroopan yhteinen rahaliitto (EMU) toteutuu,

2. yhteispäätösmenettelyn uudistaminen antaa Euroopan parlamentille täysin tasa-arvoisen aseman neuvostoon nähden ja laajentaa samalla tämän menettelyn yhteisön toiminnan kaikille pääalueille ja

3. ulko- ja turvallisuuspolitiikka siirtyy vaiheittain yhteisön instituutioihin.

Eurooppakritiikkini satiirinen huomio on paradoksissa kuinka federalistisia pyrkimyksiä Euroopassa tulkitaan. Sosialistisen leirin kaaduttua on EU:ssa, mutta myös Suomen politiikassa omittu politiikkaan marxilainen tapa puhua sanoilla toisin merkityksin. Suomessakin on hallituksessa, välillä ollut maan johdossa

”kapitalistinen etupuolue”, joka voi julistaa olevansa ”työväenpuolue”. Tämä jatkuva teknis-funktionaalisen kielen käyttö ja orwellilainen asiat päälaelleen sanasto, ilman unionin federaalis-perustuslaillisen aseman määritystä ja selkeyttämistä tekee EU:sta jatkossa yhä vaikeammin kansalaisille avautuvan möhkäleen.

Pinder näkee EU:n hallinnollisena organisaationa, jossa federaatio toteutuu valtiomiestasolla tehtyjen hallinnollisten päätösten kautta eikä ensisijaisesti kansalaisten demokraattisia oikeuksia laajentamalla.

Tässä on ristiriita, joka vaatii kriittistä eurooppalaista tarkastelua kansalaisnäkökulmasta lähtien:

Federalismi-sana saa juurensa latinan kielen sanasta foedus, jolla tarkoitetaan liittoa tai sopimusta, mutta myös toveruutta ja ystävyyttä. Federalismi voidaan siis ymmärtää juridisesti ja valtio-opillisesti liitoksi tai sopimukseksi, mutta myös sosiaalisesti ihmisten väliseksi luottamukseen tai ystävyyteen pohjautuvaksi suhteeksi.

Euroopassa tulkinta on, että johtajien ja elinkeinoelämän federalismi on sopimuspohjainen liitto(valtio) kun taas kansalaisten Euroopassa federalismi onkin toveruuden ja ystävyyden harjoittamista auki olevien rajojen mahdollistaessa kohtaamisen ja helpon kotipaikan vaihdon.

Suomessa, jossa valtiokeskeisen historian ja alusmaa-ajan trauman vuoksi ei tunneta federalismin käsitettä, kielletään politiikassa kokonaan eurooppalaisen federalistisen ajatuksen olemassaolo ja perustellaan integraation välttämättömyyttä kauppa- ja turvallisuuspoliittisilla tekijöillä vailla pohdintaa, mitä etuja tai haittoja tiivis liittovaltio toisi tullessaan.

Integraation edetessä on yhä enemmän noussut esiin kysymys erilaisten kansallisten identiteettien ja yhteisen eurooppalaisen identiteetin suhteesta. Aiemmin identiteetillä tarkoitettiin pelkästään yksilöä, vasta viime vuosisadalla käsite yhdistettiin kansan käsitteeseen, jolloin syntyi ajatus "kansallisesta identiteetistä".

Identiteetti ei voi syntyä eikä rakentua tyhjiössä, se tarvitsee jonkin vastapoolin, Toisen, jota vasten sen ominaislaatua verrataan. 2.

Euroopan Unionin vastapooli oli tietenkin Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto, SEV, sosialististen maiden yhteistalousjärjestö, nyt sitä ei yhtä selvästi enää ole.

2. TOTUUSKOMISSION ISTUNTO

EUROOPPALAISTEN VANHOISTA SYNNEISTÄ

Mitä nälän maantiede kertoo Sinulle meistä itsestämme?

Totuuskomissio (engl. Truth and Reconciliation Commission, TRC eli Totuus- ja sovintokomissio) oli Etelä-Afrikassa toiminut oikeusistuimen kaltainen elin, jonka perusti maan kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuonna 1995 selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia.

Totuuskomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista.

Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.

Totuuskomissiolla oli keskeinen asema Etelä-Afrikan muutoksessa demokraattiseksi valtioksi ja totuuskomissiota, joistakin puutteista huolimatta, pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.

Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.*Wikipedia./

Entäpä jos pitäisimme totuuskomission istunnon kurssin keskellä aiheena eurooppalainen siirtomaahistoria ja sen vaikutus nykytilanteeseen ja maahanmuuttoon.

Minä otan avukseni ranskalaisen filosofi Jean Paul Sartren 1905/1980 ja esitän teesit, poleemisen kiistakirjoituksen ja te siihen antiteesit, vastaväitteet ja uuden kulman,

Katso kuvat ensin ole hyva

TEESIT> TOSIASIOIDEN PERUSTEELLA Eurooppa on kuitenkin muusta maailmasta katsoen yhä eri värinen, valkoinen, sillä niiden, muiden väristen, riiston varassahan hyvinvointimme edelleen on.

Meidän on juuri valkoisuutemme, ei niinkään kansallisuutemme, vuoksi niin vaikea hyväksyä muiden pakoa tänne vaikka maanosamme historia on täynnä omaa sisäistä ja ulossuuntautunutta pakolaisuutta ja muuttuneita rajoja.

Euroopan historiassa tätä valkoisen miehen identiteettiä puolustetaan jatkuvasti miekalla tai muulla väkivallalla ja piikkilanka eristymisellä. Toiseus on samastunut vihollisuuteen, jota vastaan täytyy taistella. Monilla tahoilla on paha mielessä kun he käyttävät identiteettiä uskonnollisten, poliittisten, kolonialistisen tai rodullisten vastakkainasettelujen luomiseen.

Suomessakin vaaditiin heti länsirajaa kiinni kun sieltä alkoi virrata väkeä pakoon myös Suomeen. Vain 71 vuotta aiemmin saman rajan yli pakeni 100 00 suomalaista.

Voidakseen välttää vihollisuushistoriansa toistumisen Euroopan on, korostetusti, tunnistettava oma julma historiansa koettaen vapautua uuteen tunnustaen menneet virheet. Eurooppa ei voi muutoin saavuttaa mitenkään globaalia uskottavuuttaan, vaan jää Yhdysvaltojen imperiumin aputoimijaksi lähihistoriallisen kiitollisuuden velkansa vuoksi.

Meidän suuret unioniveljemme Ranskassa, Britanniassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa, Alankomaisssa, Belgiassa ja Saksassa omistavat julman menneisyyden, jonka me heidän kanssaan mielellämme unohtaisimme, mutta joka ei muualla unohdu.

Me suomaliset jaamme nyt läntisinä eurooppalaisina myös tämän osan Euroopan historiaa muumaanosalaisten silmissä. Olemme jättäneet jälkeemme maanosia puhumaan humanismistamme ja arvoistamme, mutta poistuneet pakollakin paikalta vain hetkeksi. Palataksemme jatkamaan keltaisten, mustien ja punaisten luonnonvarojen ryöstöä.

Metsäteollisuutemme on asialla, jo Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Jatkamme nyt siirtomaapolitiikkaa toisin sanoin ja taloudellisin keinoin kuitenkin varmana, että olemme siihen oikeutettuja koska kuulumme valkoisten jengiin ja he johonkin muuhun.

Maailmaa jakaa tämä, mihin rotuun kuulut - vaikka me kuinka muuta väittäisimme.

Näemme sen omassa maassamme, jossa me, miljoonina maailmalle mennyt kansa, emme sallisi heidän tulla tykömme, vaikka kuinka Jeesus meitä siihen opettaa. Me luulemme me olemme rikkaita koska olemme valkoisia ja parempia koska olemme valkoisten ihmisten maasta. Rikkaamme luulevat, että on rikkaus olla rikas valkoisena.

Me toivoimme luoneemme uuden ihmislajin ”siirtomaihin”; lännenaatoksisen ja arvoisen kelta-mustan humanistin, mutta tämä kieltäytyykin kunniasta jota valkoinen epähumanisti tarjoaa. Heidän mielestään meidän tarjoamamme arvomalli kun sopii kovin huonosti yhteen heidän ihanteensa kanssa. 3.

Vaikka jatkamme helleennis-latinalaista väkivallan kolonialisaatiota nyt globaalin talouden patenttitempuin ja siirtohintakeinotellulla he eivät silti taivu valkoisen miehen arvoihin ja alistukseen.

Me emme ymmärrä sitä, koska tiedotusteollisuutemme tuottaa heistä vain huonoja uutisia ja stereotypiaa, mustaa tai keltaista ellei peräti ”muslimia” todellisuutta ja massoittamista yhteen laariin koska edes media ei osaa nähdä miten sitä jymäytetään tähän.

Kun Ne eivät usko mihin Me, he ovat väärässä. Uuskolonialistille, joka meissä kaikissa asuu, sopii tarjota mielikuvaa, että Niillä ei ole eikä koskaan ole ollut arvoja, omaa historiaa eikä omaa kulttuuria.

Arvo tähän tulee vain siitä miten Ne ovat olleet kosketuksessa Eurooppaan. Amerikan, tuon Ylieuroopan siirtomaahistoriahan on niin lyhyt, että vain me olemme ehtineet ehdollistua siihen.

Ne ovat huomanneet, että valkoinen mies, Euroopasta tai Ylieurooppavallasta, puhuu mielellään ihmisarvosta, mutta unohtaa sen kovin pian kun etuja jaetaan. Ne tietävät että kun länsi puhuu ihmisestä se tarkoittaa oikeutta tappaa ja oikeutta ilman joutumista oikeuteen siitä.

Ne tietävät että puhumme kansainvälisestä oikeudesta, mutta niin, että se ei ole totta transatlantin ulkopuolella.

”Niiden” mielestä nyt ei ole menossa talouskriisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, vaan valkoisten ajan kuolinkamppailu.

He tulevat tänne sotapakolaisina tietäen, että muussa tapauksessa heitä odottaa kotona vain elämänikäinen keskitysleiri, joka Euroopassa unohdetaan kun se ei ole silmissä. Out of eyes out of mind. He tietävät Afaganistanissa, Irakissa ja Syyriassa, että he eivät ole sodan ainoa osapuoli vaan siihen kuuluu myös aloitteentekijänä Ylieurooppa-USA ja sen seuraaja Vanha Manner venäjineen.

MILTÄ ME NÄYTÄMME NIIDEN SILMISSÄ

Kolmas maailma ei enää kuuntele saarnaamme, vaan puhuu itsenäisesti, itselleen ja keskenään. Heidän mielestään macchiavellismimme on saanut nyt vain uuden kuosin; tämän globalisaation. Siinä pelaa pääoma ja jos se ei auta, voima. Nyt he tietävät, että vanha voima ehtyy. Senkin, että rahavoimakin ehtyy kun velka kasvaa ja pääomat keskittyvät vanhan valtarakenteen sisällä.

Kohta pääoma onkin enimmiltään idässä. Väki- ja luontovoimavarat etelässä.

Emämaat, kolonialistien kotimaat ovat Unionimme vahvat miehet. Niiden on edelleenkin vaikea tunnustaa, että alusmaat ovat omilla teillään.

Mitä nopeammin ymmärrämme, että olemme joutumassa historian subjektista sen objektiksi, sitä parempi meille.

Olisi ikävää jos lapsemme saisivat oppia tämän nauttimalla itse ali-ihmisenä sitä mitä heidän isänsä ja esi-isänsä aikaansaivat alusmaissa yli-ihmisinä.

Donald Trumpin Amerikka. Yhdysvallat, yrittää työntää Euroopalle yhä enemmän maailmapoliisin tehtäviään; tämä kiinnosti Eurooppaa yhä enemmän. Kosovossa, Irakissa, Afganistanissa, Libyassa, Syyriassa, Sudanissa, Malissa. Eurooppa menee sotimaan Ylieuroopan maailmanpoliisin kodinturvajoukkoina, mutta pakenee poliisin väsyttyä samaan aikaan pois jättäen jälkeensä ja kaaoksen, jossa kaaos on suurempi kuin poliisitoimen alkaessa. Irak, Libya, Afganistan...

Me käymme oikeita ja tekaistuja sotia, koska se on etujemme mukaista, kukaan ei kuitenkaan sano ihan tarkasti kenen etujen. Merten takana valkoisen armeijan sotilaamme unohtavat kotimaan arvot ja tavat, he kiduttavat, alistavat, raiskaavat, nöyryyttävät, kusevat päälle, riisuvat ja yleistävät.

Ihmisoikeuksien julistus jokaisen ihmisen arvosta ja kunnioituksesta unohtuu kun olemme ottaneet tehtävän missä on vastassa on kasvoton massa ”terroristeja”. Se on sana, joka antaa meille oikeuden unohtaa, taas, mitä opetamme; me teemme heistä taas ali-ihmisiä, joille ei kuulu ihmisyyden jäsenkirja. Kun he tulevat tänne henkensä kaupalla pakoon osa meistä suomalaisistakin kehtaa vedota historiaan jotta rajat saataisiin kiinni ja yksi europarlamentaarikomme julkeaa esittää parakkikeskitysleirejä vastaanottokeskuksiksi rajalle.

Jos me emme katso itseemme emme näe miltä me siellä - missä ylivoimainen maailman enemmistö asuu, näytämme. Jos emme sitä ymmärrä kuinka voimme luulla menestyvämme kun heillä on sama asema kanssamme, kun yritämme viedä tuotteitamme sinne.

Miksi me osallistumme toisten vaatimaan ja toisten aloittamaan väkivaltaan aina ja yhä vain. Me eurooppalaiset?

Siksikö, että me aloitimme sen alunperin?

Meistä jokainen tietää olevansa riistäjä maailman mitassa. Jokainen tietää, että kännyköissämme, autoissamme ja suklaissamme on alihintaan junaillut ainesosat.

Me olemme myöntäneet itsellemme ihmisarvot ja -oikeudet, miksi ne eivät kuulu muille kuin valkoisille? Mehän niitä ihmisoikeuksia olemme verellämme keskenämme olleet ansaitsemassa. Miksi me emme sano tätä itsellemme edes peilin edessä, myönnä edes sielussamme? Miksi me penäämme muilta ihmisoikeuksien toteuttamista kun sallimme itse omiem­me rikkoa niitä?

Eurooppalaiset.

Eriväriset voivat olla köyhiä, he pelkäävät sotavoimaamme, mutta heillä ei ole vikaa muistissa. Heidän isoisoisänsä olivat orjinamme. Heidän isoisänsä maat ja niiden rikkaudet me varastimme, heidän isiään me tapoimme siirtomaasodissa. He itse ovat nähneet kun raaka-aine ja voitot häviävät alusmaista globalisaation emämaihin ja verot emämaan paratiisisaarten kautta pimentoon.

Pyssyn lisäksi harrastamme yli-ihmisenä myös arvo-media-kulttuuri-viihdeimperialismia, jonka tarkoituksena on tuhota heidän kulttuurinsa ja uskonsa vaihtamalle se omaamme.

Kolonialismin aikana me teimme sen kouluttamalla heidät vain harmittomaan puolitiehen apuihmiseksi ja nyt menemällä hyväntahtoisesti konsultoimaan ja projektoimaan heidän maitaan sellaiseksi kuin me haluamme. Sitä kutsumme kehitysavuksi, jonka pääasiallisia saajia me olemme itse kehitysprojekteissamme, jotka teemme heille - omaksi eduksemme. Viedessämme omaamme hävitämme heidän perinteensä, kielensä ja tapansa tylsistyttämällä heidät uudestaan, nyt ei orjuuteen tai et-saa-tehdä-lamaantumiseen, vaan viihteeseen.

Niillä kaikilla on silmissämme samat piirteet, siis keltaisilla, mustilla ja rättipäillä. Alempi rotu tunnetaan vain oman historiamme kautta, heille on siinä annettu se osa, joka kertoo meistä miten me itsemme ja toimemme näemme. Meitä ei kiinnosta tippaakaan mitä he tekivät ilman ja ennen meitä.

Oletteko lukeneet Afrikasta tai Aasiasta muuta historiaa tai filosofiaa kuin siirtomaanäkökulmaa ja kolonialismin vapausfilosofiaa ja kulttuuri-imperialismin teologiaa?

Kolmannessa itsenäisyystaistelussa on siis myös kyse tänään oman identiteettikäsitteen laajentamisesta ensin yksilöstä kylää, sitten kansakuntaa koskevaksi ja edelleen koko maanosan ja maapallon käsittäväksi yhteisyydeksi. Se on ihmisen solidaarista maapalloistumista ei talouden globaalia vyöryä monopolina ihmisen yli.

Edeltävän paukutuksen innoittaja, filosofi Jean Paul Sartre sanoi sen näin jo 1961:

”Vastassamme olevien uusien ja vapautettujen ihmisten mielestä kenelläkään ei ole valtaa eikä etuoikeutta antaa mitään kenellekään. Kaikilla on kaikki oikeudet kaikkeen. Ja kun meidän lajimme on jonain päivänä kehittynyt täyteen mittaansa, se ei määrittele itseään maapallon asukkaiden summaksi, vaan heidän keskinäisen vuorovaikutuksensa äärettömäksi ykseydeksi.”

1, (McKay 1996, 14-35).

2. (Saukkonen 1996, 10; Wilterdink 1993, 130).

3. Jean-Paul Sartre ranskalainen filosofi, eksentialisti kirjailija ja yhteiskuntakriitiiko 1905-1980.