Jatkoajan Tarinoita meiltä ja teiltä
Mediassa puhutaan paljon meistä + 64-vuotiaista suomalaisista.
Otsikoissa sävy on syyllistävä; annetaan ymmärtää, että me olemme olemalla olemassa ajamassa Suomea konkurssiin.
Ilmapiiri on väärin käsitetty.
Suurten ikäluokkien perilliset: teitä odottaa 200 miljardia euroa, bruttokansantulon kokoinen perintö, jos otetaan kaksi muuta vanhempaa ikäluokkaa, mukaan, on perintöoiketenne peräti 600 miljardia euroa.
Yhdeksän vuoden valtion budjetin verran.
Tässä Jatkoaika yhteisössä ja näköradio-ohjelmassa me haluamme kertoa toisen näkökulman.
Olemme omat eläkepäivämme itse kustantaneet ja keränneet vaurauden lisäksi 250 miljardin työeläkerahastot. Me jätämme Teille nuoremmille ensimmäisinä varallisuuspotin, jonka kanssa kyllä pärjäätte.
Me emme voi sille mitään että saavutamme ensimmäisinä ihmiskunnan unelman pitkästä elämästä.
Nykyvanhat, eli yli 63-vuotiaat, ovat ensimmäinen vanhusväestö, joka palaa koko ikänsä nuoruusvuosiensa liekillä, terveempänä, vauraampana ja paljon pidempään kuin koskaan ennen.
Me äänestimme nuoret eduskuntaan ja hallituksiin, keksimme rock´n rollin, pop- ja ja nuorisomusiikin, epillerin, loimme sosialiturvan ja tytöt poikia koulutetuimmiksi.
Tätä todistavan esimerkin asiaan haemme nyt ikäpolvemme tunnetuilta ääniltä.
Lähdetään siis matkalle uusille vanhoille päiville.
Kerro oma elämän tarina
Tarinoita vanhoilta
ELSA JA MAIRE 75, PANIVAT TUULEMAAN
Kun kaunis Elsa, 75-vuotias entinen kirjastonhoitaja, liukui sähköpotkulaudallaan Helsingin katuja pitkin, hän nauroi ääneen.
"Kuka sanoi, että vanheneminen on tylsää?" hän huusi ystävälleen Mairelle, joka seurasi häntä toisella, yhtä kirkkaanvärisellä sähköpotkulaudalla.
Rouvat olivat saanet sähköiskun vauhtia.
Heidän seikkailunsa oli osa Elsan suunnitelmaa mullistaa käsitykset vanhuudesta. Ei enää pelkkiä kudontakerhoja, teatteria ja bingoa – hän halusi elämäänsä väriä, jännitystä ja uuden oppimista.
Heidän seuraava pysäkkinsä?
Virtuaalitodellisuuden rillileffa-kahvila, jossa he aikoivat matkata avaruuteen. Virtuaalilasit päässään Elsa ja Maire nauroivat ja huusivat, kun he 'lensivät' halki avaruuden. "Tämä on parempaa kuin riiut nuoruudessani!" Elsa hihkaisi.
Palattuaan "maan pinnalle", he päättivät viedä keskustelun syvemmälle. "Mieti, Maire, kuinka paljon olemme nähneet uutta oppineet elämämme aikana. Eikö olekin jännittävää, että voimme edelleen oppia ja kokea uusia asioita?" Elsa kysyi.
Maire nyökkäsi. "Kyllä, ennen ajattelin, että vanhuus olisi vain muistojen vaalimista. Mutta nyt tajuan, että me voimme luoda uusia muistoja joka päivä."
Heidän keskustelunsa jkutsui naiset muistelemaan menneisyyttään, mutta myös suunnittelemaan tulevaisuutta.
"Mitä muuta haluaisit tehdä, jota et ole vielä tehnyt?" Maire kysyi.
Elsa mietti hetken. "Haluaisin kirjoittaa kirjan. Ei mitään vakavaa, vaan jotain hauskaa ja kevyttä, joka saa ihmiset hymyilemään."
"Entä sinä, onko sinulla unelmia, jotka odottavat toteutumistaan?”
Mairen silmät loistivat.
"Haluaisin aloittaa blogin. Jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani siitä, miten vanhuus voi olla uusi seikkailu."
He päättivät, että heidän seuraava projektinsa olisi "Vanhuuden värikäs vuoristorata" -blogi ja podcast, jossa he jakaisivat tarinoita, haastattelisivat muita ikäisiään ja keskustelisivat siitä, kuinka vanhuus voi olla elämän paras aika.
Siinä tulisi samallla siirrettyä eletyn elämän oppia sukupolvien välillä.
Elsa ja Maire eivät olleet ainoita, jotka halusivat ryhtyä murtamaan vanhuuden stereotypioita. He löysivät muita samanhenkisiä ihmisiä, jotka kaikki jakoivat halunsa elää täysillä.
Yhdessä he muodostivat yhteisön, joka haastoi vallitsevat käsitykset ja näytti, että vanhuus voi olla yhtä innostavaa kuin nuoruus.
Loppujen lopuksi Elsa ja Maire ymmärsivät, että vanhuus ei ole vain surkeuden ja rajoitusten aikaa, vaan aikakausi, joka voi olla täynnä elämää, oppimista ja yhteisöllisyyttä.
Heidän esimerkkinsä inspiroi muitakin näkemään vanhuuden uudessa valossa – ei pelkästään aikana, jolloin elämä hidastuu, vaan mahdollisuutena uusiin seikkailuihin ja kokemuksiin.
Ja niinpä niin, Elsa ja Maire jatkoivat uuden vanhan elämänsä seikkailua, oppien, nauraen ja ennen kaikkea, nauttien jokaisesta hetkestä.
Tämä pieni tarina muistuttaa meitä siitä, että vanhuus voi olla juuri niin värikästä ja innostavaa kuin mitä itse teemme siitä.
TARINA
FANNI EI SUOSTUNUT ANNETTUUN ROOLIIN
Tämän tarinan sankari kertoo on Fanni. Kuopiossa syntynyt, mutta elämän Helsinkiin heittänyt, viisas vanha nainen Fannin elämä kertoo rohkeudesta, uteliaisuudesta ja elämänviisauden jakamisesta.
Vanha opettaja tietää mistä puhuu:
”Vanhuus ei siis ole vain elämän iltahämärä, vaan aika, jolloin syvällinen viisaus ja elämänkokemukset saavat kukoistaa. Se on mahdollisuus katsoa taaksepäin pitkää polkua, joka on kuljettu, ja ymmärtää, mitä todella tarkoittaa elää.” Fanni on elänyt elämänsä periaatteella, jonka mukaan oppiminen ei pääty koskaan.
Hänen kotinsa, joka on täynnä kirjoja, matkamuistoja ja vanhoja kirjeitä, kertoo tarinoita menneistä seikkailuista, syvistä ystävyyssuhteista ja rohkeista päätöksistä. "Elämä on rohkeiden matka", hän sanoo, lainaten sanoja, jotka ovat ohjanneet häntä:
"Rohkeus ei ole pelon puuttumista, vaan päätös, että jokin muu on tärkeämpää kuin pelko."
Tämä ajatus on peräisin filosofi Ambrose Redmoonilta, joka ymmärsi, että rohkeus on syvällisempää kuin pelkästään rohkeat teot.
Fannin tarina on täynnä hetkiä, jolloin hän on haastanut yhteiskunnallisia odotuksia ja stereotypioita. Nuorena naisena hän matkusti yksin maailman ympäri aikana, jolloin se oli harvinaista. Hän opiskeli filosofiaa, liikunta- ja terveystieteitä sekä historiaa.
intohimonsa elinikäiseen oppimiseen on inspiroinut häntä tunteneita kanssamatkustajia elämässä.
Hän on elänyt elämänsä mukaan toiseen viisaaseen sanontaan: "Ei ole koskaan liian myöhäistä olla se, mitä olisit voinut olla" – sanat, jotka George Eliot kirjoitti, mutta jotka Aino on ottanut omakseen.
Vanhuus on tuonut Fannille sekä haasteita että mahdollisuuksia. Vaikka fyysinen voima on ehkä hiipunut, henkinen voima on vain kasvanut.
Hän käyttää päivänsä kirjoittaen, käy edelleen luennoimassa ja mentoroi ja tukee nuoria. Hän korostaa, että vanhuus on aikaa, jolloin viisaus ja kokemus voivat loistaa, antaen ymmärrystä ja perspektiiviä, joka on saavutettu vain elämän pitkän polun kulkemisen kautta.
"Elämässä ei ole kyse siitä, kuinka monta hengenvetoa otat, vaan niistä hetkistä, jotka vievät hengityksesi pois," Fanni muistuttaa, siteeraten Maya Angeloun sanoja. Hän näkee jokaisen päivän mahdollisuutena oppia uutta, kokea iloa ja jakaa viisauttaan niiden kanssa, jotka ovat valmiita kuuntelemaan.
Fannin tarina on muistutus siitä, että vanhuus voi olla yhtä rikasta ja täyttävää kuin mikä tahansa elämänvaihe. Se on kutsu kaikille, riippumatta iästä, elää rohkeasti, uteliaasti ja tietoisesti – aina viimeiseen hengenvetoon asti.
Vanhuus ei ole pelkästään elämän ehtoopuoli, vaan aika, jolloin kertynyt viisaus voi valaista sekä omaa polkua että niiden polkuja, jotka kulkevat vierellä tai tulevat jäljessä.
Mummolan tarinoita
Mummon digiloikka: seikkailu teknologian viidakossa
Kerran pienessä Pihtiputaan kylässä, jossakin Suomen sydänmailla, asui Mummo, joka oli tunnettu perinteisistä taidoistaan: leipomisesta, neulomisesta ja tarinoiden kertomisesta.
Eräänä päivänä Mummo päätti tehdä elämänsä suurimman digiloikan ja päivittää mummolansa 21. vuosisadalle.
Ensimmäiseksi Pihtiputaan Mummo hankki itselleen älypuhelimen. Laite, joka aluksi näytti hänestä oudolta ja monimutkaiselta kapistukselta, muuttui pian ikkunaksi maailmaan.
Mummo oppi lähettämään WhatsApp-viestejä ("WhatsApppiuksia", kuten hän niitä kutsui), ja pian hän oli mestari lähettämään hymiöitä ja GIF-kuvia lapsenlapsilleen. Hän jopa löysi sovelluksen, joka muutti hänen puheensa tekstiksi, jolloin hän saattoi "kirjoittaa" viestejä kertomalla tarinoita puhelimeensa.
Seuraavaksi Mummo tutustui tablettiin, johon hän latasi e-kirjoja ja äänikirjoja. Hän löysi sovelluksen, joka pystyi lukemaan e-kirjoja ääneen, ja niin Mummo alkoi "lukemaan" iltasatuja lapsenlapsilleen videopuheluiden kautta.
Eräänä iltana hän järjesti koko perheelle virtuaalisen iltasatuhetken, jossa hän itse esiintyi satuhahmona vihreän näytön edessä – lapsenlapset olivat haltioissaan!
Mummo ei pysähtynyt tähän.
Hänelle tuli tarve jakaa leipomis- ja neulomistaitojaan etänä, joten hän perusti YouTube-kanavan "Mummon käsityö- ja leivontanurkka". Ensimmäisessä live-lähetyksessään Mummo näytti, miten tehdään perinteistä karjalanpiirakkaa.
Vaikka ensimmäinen yritys päättyikin siihen, että hän unohti kameran päälle ja koko internet sai seurata, miten hän tanssi keittiössä klassisen musiikin tahdissa, kanava keräsi nopeasti suuren joukon seuraajia, jotka arvostivat Mummon aitoutta ja huumorintajua.
Teknologia ei tuonut vain hauskuutta ja iloa Pihtiputaan Mummon elämään, vaan myös yhteydenpidon mahdollisuuksia. Hän järjesti virtuaalisia teehetkiä lapsenlapsilleen ja heidän ystävilleen, joiden aikana he keskustelivat koulupäivistä, jaksoivat elämän iloja ja suruja – kaikki tämä etäyhteyden avulla.
Mummon digiloikka osoitti, että teknologia ei tunne ikärajoja ja että uteliaisuus ja oppimisen halu voivat tehdä ihmeitä. Ja vaikka Mummo joskus kamppaili uuden oppimisen kanssa, hän osoitti, että tärkeintä on yrittää, pitää hauskaa ja pitää yhteyttä rakkaisiinsa, oli välimatka miten pitkä tahansa.
Niinpä mummola ei enää ollut vain paikka, jossa syötiin pullaa ja kuunneltiin tarinoita vanhoista ajoista; se oli nyt moderni digitaalinen kohtaamispaikka, jossa sukupolvet yhdistyivät ja jakoivat kokemuksiaan riemulla, jota ei teknologia voisi koskaan korvata, mutta jota se saattoi ihmeellisesti rikastuttaa.
Mummola oli online.
Ja kuul.
Kerro oma elämäsi tarina
"Elämän jatkoaika:
Eino ja hänen tarinansa
Eino vanha mies, istui nojatuolissaan, katsoen ulos ikkunasta ja miettien elämäänsä.
Hän oli kokenut paljon: syöpä, ohitusleikkaus, Parkinsonin tauti, kaulavaltimon avaaminen, avanne, diabetes tyyppi 2, ja verenpainetauti olivat kaikki olleet osa hänen tarinaansa. Hän oli hiljattain täyttänyt 75 vuotta ja päättänyt, että nyt oli aika olla vanhus - vanhus, joka elää täysillä.
Syksyllä 2022, syöpä- ja kaulavaltimon leikkausten jälkeen, Eino oli valmis antautumaan, jäämään vanhuuden lepoon. Mutta puolen vuoden kuluttua hän huomasi, ettei ollutkaan joutenolija vaan kriivari, kirjoittaja.
Hänen vanha ammattinsa ja nyt uusi uravalintansa varmistui, kun sairaalan puolivuotiskuvauksissa todettiin, ettei etäpesäkkeitä ollut.
Eino oli syövästä puhdas.
Veri virtasi hänen suonissaan ja hän tunsi elämänhalun heräävän uudelleen. Eino lopetti urhean, sankarillisen ja tyynen kuoleman odotuksen.
Hän hyppäsi takaisin elämän puikkoihin, täynnä energiaa ja intoa. Hänen järkensä juoksi, vaikka käsi vapisi.
Hän kirjoitti päivittäin 6-8 tuntia, ja työstämistään käsikirjoituksista neljä oli jo hyvässä vaiheessa.
Eino ymmärsi, että elämää on parasta elää omalla tavallaan. Elää ikä ikää kutakin niin, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Hän mietti elämän väliaikaisuutta ja miten tärkeää on viettää aikaa rakkaidensa kanssa.
Eino oli siunattu mahdollisuudella elää sekä suomalaisessa että afrikkalaisessa kulttuurissa. Hän oli myös Ukki, isoisä, tehtävässä,
joka toi hänelle paljon iloa ja ylpeyttä. Hän tiesi, että elämä on väliaikaista, mutta se ei saanut pilata hänen elämäniloaan.
Hän oli päättänyt jatkaa kolmatta elämäänsä ja ottaa sille vielä jatkoajan. Hän tiesi, että neljäs ikä, jolloin ihminen tarvitsee muiden apua, odotti vielä nurkan takana. Tähän hän oli valmis.
Hän ajatteli piispa Desmond Tutun sanoja: "Ihminen on avoin ja saatavilla toisille, toisten vahvistama..."
Nämä sanat olivat tärkeitä, sillä hän tunsi itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Hänellä oli perhe, joka piti hänestä huolta, ja ystävät, jotka tukivat häntä.
Siksi hän yhä kirjoitti, mitä hän kirjoitti. Hän halusi jakaa tarinansa, oppinsa ja elämänsä viisautta muiden kanssa, toivoen, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi muita elämään täysin rinnoin - huolimatta haasteista ja vastoinkäymisistä.