1. KUOLEMA ON OLEMASSA IÄSTÄ RIIPPUMATTA MUTTA LÄSNÄ VASTA VANHANA

Johdanto

Kaikkien elämän lopussa on kuolema.

Puhutaan siitä heti aluksi niin pahin on jo pian ohi.

Ensin periaate suhteesta elämään ja kuolemaan.

Ylipäätään ei kannata kuolla kesken elämän, jättämällä elämättä silloin, kun vielä voisi. Eikä kuolemaa välttämättä kannattaisi pelätäkään eli kuolla jo etukäteen kuolemaan.

Tiedän jo etten koskaan kuole lopullisesti tai turhaan.

Olen osa, yksi lenkki sukupolvien ketjua tuhatvuotisessa jatkumossa.

Olen isä, eivätkä isät kuole: isät elävät lapsissaan.

He joko siirtyvät ottamaan lapsiaan vastaan taivaassa tai jatkavat elämäänsä lastensa geeneissä.

Molemmissa tapauksissa, jotka voit avata kysymällä, miksi uskot mihin

uskot, lopputulos jatkumossa on varmasti sama.

Tiedän, 75-vuotiaana, että näin kuuluukin olla.

Silti sattuu aina kun toinen lähtee. ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.” Virsi 631/4

Elämässä me kaikki yleensä kasvamme ja sitten kuihdumme.

Moni erehtyy luulemaan, että tämä koskee kaikkea kehosta mieleen ja aivoon.

Länsimainen yhteiskunta on erkaantunut kuolemasta. Sitä on entistä vaikeampi kohdata ja siitä on vaikea keskustella.

Takana on toiveajatus, että kuolema koskee vain muita. Kuolemanpelko on tuntemattoman pelkoa, vaikka ihminen tiedostaa kuoleman olemassaolon jo varhain.

Ihmiselle pyydetään Suomessa kuoleman hetkellä apuun parantaja; lääkäri – emme enää kutsu laajaa sukua kuolinvuoteelle tai pappia lohduttamaan rukoilemaan ja siunaamaan kuolevaa.

Ei ole tärkeämpää tehtävää kuolinvuoteella kuin hän joka saattanut minut maailmaan on lähdössä, kun on minun vuoroni saattaa hänet tästä maailmasta.

Miten voimme havahduttaa ihmisiä, kuinka tuoda kuolema takaisin arkipäivään?

Ikäihmisille kuolemasta puhuminen ei ole ahdistavaa, vaan enemmänkin normaali osa elämää.

Kuolemisen taito, latinaksi ars moriendi, on vanha elämänhallinnan tapa. Siinä on paljon samaa kuin ”elämäntaito”-oppaissa, joissa opetellaan elämään hitaammin – vanhetessamme vauhti hidastuu aina pysähdykseen saakka.

Sen kanssakin on elettävä.

Kuolemantaidossa elämää rajataan ja kohtuullistetaan sen rajallisuuden muistaen. Hoidetaan pois alta myös välttämättömät käytännön asiat, kuten kuolinsiivous, perinnönjako, mahdollinen edunvalvonta, hoitotahto ja hautajaisten suunnittelu.

Suurimalle osalle kuoleman pelko estää siitä puhumisen vaikka asia on kaikkia koskeva ja koskettava. Jostain syystä aihe on kuin tabu.

Ihmisellä on kuolemanvälttelystä huolimatta kuitenkin läpi elämän alitajuinen tietoisuus siitä, että kuolema on totta.

Me luulemme voivamme hallita elämää, vaikka emme osaa suhtautua edes sen väistämättömään loppuun.

Me keräämme elämämme ajan vaikkapa tavaraa, koska esine tuntuu rakkaalta huomaamatta, että siltä ei saa vastarakkautta.

Emme havaitse edes sitä, etteivät tavarat muuta kanssamme tuonpuoleiseen, eivät hautaan, eivät taivaan kotiin eivätkä edes helvettiin.

Keskitymme monet omaan kuolemaamme ilman, että tulisi mieleenkään antaa kumppanille lupaa lähteä ensin.

Moni pelkää näet kuolemaa enemmän jäämistään yksin erityisesti vanhalla iällä tai taistelun alla.

Kuolema on nykyihmisille tuntematon, suuri ongelma

muiden ongelmien joukossa, koska sitä ei käytännössä

nähdä.

Maaseudulla oli tapana, kenties on vieläkin, että vainaja tuodaan nähtäville arkussa kammariin. Mafiaelokuvissa katoliset gangsteritkin tulevat istumaan avoimen arkun äärellä. Venäjällä kokoonnutaan vielä muistovuosipäivänäkin haudalle ja eväät ja ryypyt jaetaan haudassa olevan kanssa.

Namibiassa ollaan siunauksen alla, koko suuri saattojoukko avoimen arkun äärellä laulamassa ja muistamassa. Arkku suljetaan vasta, kun vainaja viedään hautaan, joka peitetään miehissä ennen kuin kokoonnutaan vainajan kotiin syömään hyvin, jo lohdullisella mielellä.

Kuolemisen taito on ruostunut. Suurin osa kuolemista tapahtuu laitoksissa. Kotikuolemia on vain noin 15 prosenttia kaikista kuolemantapauksista.

Kuoleman jälkeen kaikki siirtyy toisille, sureville. Silloin tarvitaan suhtautumistaitoa. Itselle rakkaasta ihmisestä ei pidä luopua, vaan miettiä miten syntyy uudenlaisen suhteen rakentamista häneen.

Kuolleet, he, hän, ovat osa läheistensä arkea muistoissa, ajatuksissa ja toiveissa.

.