LISÄÄ IKÄÄ - ENTÄ SITTEN?

Eläkkeelle jäädessä vapautuu työajan verran aikaa

Eläkeikäisen suomalaisen ihmisen on nyt siis mahdollista elää vanhemmaksi kuin milloinkaan ennen ihmisen historiassa, nauttia elämän työnsä tuloksista ja ystävistään yhteisöissä, tulla yhä viisaammaksi - kuin ei koskaan ennen.

Aikaa riitttää: eläkkeelle jäädessä vapautuu työajan verran omaa aikaa.

Pitäisikö nyt sitten irrottautua perinteisestä, puhtaasti luonnontieteellisestä vanhenemisajattelusta: ”surkeusnäkemyksestä” ja harjoittaa myönteisempiä vanhenemiskäsityksiä.

Tarvitaanko pitkän eliniän uusissa oloissa siis "uusi malli" joka ymmärtää sitä bonusta -ylimääräistä, jopa 25-30 vuotta, jonka ihmiset ovat saaneet lisää elämäänsä alhaisen kuolleisuuden kehittyneissä maissa?

Uudenlaisen  vanhuuden, tämän elvyttävän kolmannen elämän, ymmärretään jatkuvan ainutkertaisena  - iästä riippumatta.

Uudessa vanhan ihmisen maailmankuvassa elämä ei vain pääty kuoleman odotusvuosiin vaan aitoon elämiseen osana yhteisöä kunkin mahdollisuuksien ja voimien mukaan.

Ikääntyneiden voimavarojen korostaminen siis liittyy vanhenemisen ja vanhuuden kulttuuriseen ja hyödylllisyyden ymmärtämiseen.

Kolmas elämä jatkumisen ajatteluna korostaa vanhojen voimavarojen tärkeyttä ja vaikuttavuutta. Vanhat vuodet ovat pidentyneen elämän ajassamme, jatkoaika on niin yhteiskunnalle kuin ihmiselle suuri mahdollisuus.

Terveen vanhuuden alue on laajentunut ja sairaan vanhuuden vastaavasti supistunut.

Vanhuuden surkeus muuttui ensin reipasvanhuuudesta toimeliaaksi senioriteetiksi, sitten osaamisen ja kykyjen, kompetenssin, aktiivisuuden ja osallisuuden korostukseksi. Pidempään jaksavat ikäihmiset ja uusi pidempi elämänvoima tajuttiin uutena ihmiskunnan elämän osana.

Samalla eläkeläisistä tuli yhteisöelämän lisämahdollisuus niin toimijoina kuin lisäresurssina. Ikääntyminen on alettu jo nähdä  hopeatalouden pääomana, tuottavuutena ja osallistumisena.

Vihdoin on huomattu ettei elämä mihinkään nuoruusvaiheen ja työelämävuosien aikapyykkiin kaadu vaan jatkuu usein kuten ennenkin, vain erilaisia sisältöjä painottaen.

Vanhuusvuosien paremman voinnin ja pidentymisen realisoituminen on tosiasia ja tärkeää hyväksyä niin sosiaalipolitiikassa kuin perheissäkin.

On tapahtunut  edellisen vanhuspolven tilanteeseen verrattuna muutos, vanhempien ihmisten erilaisuus sekä vanhojen parantunut terveys ja toimintakyky.

Sen seurauksena ikääntyneet voivat olla myös oman paremman elämän nauttijoita ja perheiden ja yhteisön voimavara monilla tavoin ja eri lohkoilla, työelämässä, vapaaehtois- ja järjestötyössä, omaishoidossa ja muussa hoivassa, koulutuksessa ja kokemuksen siirtämisessä.

Yhteiskuntapolitiikan suuntaamisessa voimavara-ajattelu on kuitenkin ollut vähäistä. Voimavarojen pohtimisen tekee tärkeäksi se, että Suomen väestön ikärakenteen muutoksessa on seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana kyse nimenomaan 65 vuotta täyttäneiden vaan ei vielä hoitoa ja hoivaa tarvitsevien määrän absoluuttisesta kasvusta.

Katsokaa ja kuulkaa siis mitä nuoremmille tuntematon, historian pisin jakso vanhojen päivien elämää tarjoaa, sillä silmällä miten toiveikas katsoo puolitäyttä juomalasia.

Meillä ihmisillä on tieto oman elämämme ainutlaatuisuudesta, luulo oman aikamme erityisestä merkityksestä ja poikkeuksellisuudesta, mutta harhakuva, että maailman hallinnan takana olisi järjestys, hallittu kokonaisuus, joka pitää kaikkea yllä.

Oma elämämme on kuitenkin väliaikainen hetki, pisara historiassa, osa luonnon kiertokulkua. Kaikki sukupolvet liioittelevat aina Oman Aikakauden merkitystä.

Maailmassa on enemmän kaaosta ja ajelehtimista kuin rationaalista järkeä. Siksi ymmärrys ihmisestä osana luonnon kiertokulkua, elämän väliaikaisuudesta ja toimiemme sopeuttamisesta tähän, syntymisen ja kuolemisen jatkumoon, olisi paras keino kestävien elämäntapamallien ja talouden toimintojen käsittelyssä, suunnittelussa  ja toteutuksessa.

Me etsimme aina toivoa jatkuvuus mielessämme, mutta onnea pysyvyydestä.  Pyrkimys parempaan ei kuitenkaan voi syntyä kuluttamisesta ja omistamisesta kuten ajassamme uskotellaan palatessamme luonnon kiertokulkuun mammona ei seuraa meitä. Emme jää eloon lompakossa vaan jälkeläistemme geeneissä ja muistoissa.

Kaiken kaaoksellisuuden toteamisen ja elämän väliaikaisuuden kautta opimme paremmin hahmottamaan myös toivon – paremman huomisen – sisältöä ja hetken puuhastelun vähää merkitystä pitkässä juoksussa.