HENKIKULTA ÄLÄ MENE

Kun tulee vanhaksi huomaa ettei mikään toimi kehossa kuten uutena.

Paitsi järjestelmä.

Suomessa oli ennen sotea - siis tätä 5.0 sovellus 2022 ja 2024 riisuttu versio - kummallinen, poikkeava tilanne, jossa perusterveydenhuollon järjestämisvastuu oli kunnilla.

Erikoissairaanhoito puolestaan järjestyi kummallisen dualismin kautta; sairaanhoitopiirien avulla, joissa kunnat ovat sekä omistajia että asiakkaita.

Terveydenhoidon uudistus koplattiin ensin Vanhasenn aikaan Paras nimiseen pakkaukseen yritettiin tunkea kuntaliItoksia mahdollisimman vähän.

Seuraavaksi Kataisen hallituksen aikaan tungettiin karttaharjoituksissa mahdollsimman paljon kuntia kuntain liitosuudistukseen, jolle alistuisi tabula rasa koko sote-uudistus.  Sitä ajettiin askel eteen, kaksi taakse-mallilla ojaan. Kun siitäkäään ei tullut valmista kokeiltiin koplausta maakuntauudistukseen. Sitten valinnan vapaudeksi kutsuttuun liiketoiminnan luovutus kokoomusversioon 3,0.

Lopulta vuosien jälkeen soten muututtua hyvinvointialueiksi alkaa tuntua että kaikki kaatuu ja maksaa enemmän.

Kukaan ei huomaa, että kukaan ei keskustele pääasiasta miksi on olemasssa ylipalkkioitu työterveyshuolta jossa omalääkäri järjestelmä toimii suhtkoht, mutta samalla omalääkäri, omahoitaja-systeemiä ei sairaanhoidon liukuhinalla saada aikaan, vaan sairasta palvellaan ,kremppa kerrallaan aina eri henkilön toimesta kunkin liukuhihna erikoishenkilön osatessa oman erikoistumisalueen. Potilas haluaisi tietää miten hän ylipäätään voi kun on selkä-, suoli-, ja sydänvaivoja, mutta kutakin vaivaa varten henkilökunta ja vaiva vaihtuu.

Koko näkökulma oli ja on yhä hallinnollinen.

Niinpä samaan aikaan  sairaanhoitopiirit ja kunnat yksityistivät palveluita, kilpailivat sairaaloiden varustussodassa ja rakentivat omia yhteensopimattomia tietojärjestelmiä. Se tehtiin sokkona pelkän ”oman” järjestelmän vuoksi ennen kuin on edes mietitty miten itse uusi organisaatio toimisi ja millainen tietohallinto ja digitaalinen palvelujärjestelmä sitä tarvitsee.

Uudistamisen pitäisi kuitenkin tapahtua toiminnallisten tavoitteiden ohjaamana, ei teknisinä hankintoina. Uudistaminen on myös poisoppimista vanhasta, mikä on ollut lähes mahdottoman tuntuista.

Vanhasen, Kataisen, Stubbin, Sipilän, Marinin ja Orpon hallitukset kuvittelivat ”hallinnon olevan mahdollistaja” vaikka näkökulman tulisi tietenkin lähteä potilaasta; ”asiakkaasta” ja hänen tarpeistaan järjestelmässä, jossa hän on ollut -ja näytää yhä olevan, kuin postipaketti, jota hyvä henkilökunta lähettää hyvästä hoidosta ja tutkimuksesta toiseen. Ilman, että kukaan käsittelisi tai hoitaisi potilasta ihmisyksilönä eikä ruumiinosain huoltokohteena.

Nykyjärjestelmässä julkinen tietohallinto on luonut  kommunikaatiobarrikadeja ja informaatiopulaa kun tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Yhteensopivuus on kuin tauti, wen tappakseen tietohallintojohtajat kilpailivat järjestelmillään kateellisina kuin naapuri toisen mersusta.

Hallintonäkökulma on suuruuden ekonomiaa ja erikoishoitoa kun potilas taas kaipaa tuttuutta ja läheisyysperiaatetta turvakseen, hänen henkensä pitimistähän on kyse, ei kuinka hallinto sujuu.

Lääkärit toimivat systeemissä usein omien firmojensa tai vuokrafirmojen kautta välttäen näin liikaa työtä mutta suuria   palkkioita.

Moraalikadon seurauksena olemme saaneet valelääkäreitä, älyttömiä kustannusnousuja ja häikäilemätöntä veronkiertoa - ja surkeaa tietotekniikan hyödyntämistä.

Se on suomeksi sitä, että lääkäreistä on tullut bisneksen osia, tuon mahdollisimman suuren voiton tavoittelun toteuttajia.

Yhteiskunnan arvostetut ja ennen eettiset esikuvat ovat nyt paloja liukuhihnahoitokoneistoissa, joissa potilaat arvioidaan mahdollisimman usein näytteen perusteella, jotta saataisiin aina näyttöön perustuva diagnoosi terveydenhoidon seurauksena syntyviä mahdollisia virheitä estämään.

Asiakassuhdetta ei lääkärin ja potilaan välille voi erikoissairaanhoidossa, sairaaloissa tai suurissa yksiköissä syntyä tapaamiset kun ovat kertaluonteisia.

Systeemi on lääkärin ammatillisen etiikan kannalta kestämätön. Potilaan ja lääkärin suhde on muuttunut molempien tappioksi.

Tulos on ollut rappio-tappio malli.

Sekö nyt paranee uu

uden hallinnon myötä?

Julkisella puolella lääkärien pitää hallinnoida ilman hallintokoulutusta ja käyttää surkean tasoista tietotekniikkaa pääosan potilaskäynnin ajasta. Silti julkisella puolella hoito on laadukasta - mutta toimintatapa moonimutkainen.

Organisaatioita vaivaa hillitön hierarkia ja monimutkaisuus ja ikiaikainen digitalisaatiota huonosti hyödyntävä sirpaleinen järjestelmä.

Sekö nyt paranee uuden halinnon myötä?