KEHO HOI, ÄLÄ PETÄ

PARANNUSKEINOJA

VAI TERVEYDENHOITOA

ENNEN HOIVAVAIHETTA

Kaikki haluavat elää hyvin vanhaksi tulematta vanhoiksi.

Kolmannessa ”vireässä” ja ”reippaassa” elämässä vastaan tulevat mainosmiesten seireeninlaulut. He eivät ole vielä huomanneet, miten iso potti me olemme, kuten Te tarinaa seuraavat, huomaatte – hopeataloutemme vanhuuden talous,on myös megabisnes.

Neljä viidestä eurosta on yli viisikymppisten hallussa.

Kun ja jos markkina huomaa ja ymmärtääkin tämän toden teolla, alkaa mainoskuvitus kauniista, väsymättömästä mummosta urheiluautossaan merkkivaatteet yllään ja takapenkillä vaari golfkärryineen aperol priziä nauttien. Huomenna mentäisiin Malediiveille tai shoppaamaan.

Se on jo sillai alkanut, että kuvapankkien oldies´it ovat hopeahapsia, sileäihoisia ja hyvin puettuja – rypyt on silitetty photoshopeissa.

Aluksi tämä palauttaa meidät takaisin muiden joukkoon elämään ilman keski-ikää ja vanhuutta entisten nuorien menetettyyn kauneuskulttuuriin, mutta maailma eristää meidät kyllä kolmannessa koronassa tai muussa vitsauksessa huomaamaan, ettei se kauneus vaan se läheisyys mittaa onnen.

Ei vanhuutta kunnioiteta siksi että se on nuoruutta.

Kauneuskuvasta uhkaa tulla pilakuva. Varokaamme surullisen hahmon ritarin viittaa; kaularoikos, silmärypyt, lyhyempi askel ja päiväunet, roikkuvat tissit, virtsan karkaaminen ja huono erektio ovat osa elämää, jota on turha peitellä.

Tämä olisikin vaikeaa, koska kuluminen ja hidastuminen on kavalaa. Se ei tule laakista, vaan pikkuhiljaa, kunnes hyvässä valossa suurentavassa peilissä totuus paljastuu. Lohtua tuo vain vertailu toisiin, sillä vanhuuden malka omassa silmässä ei tietenkään tunnu,

Vanhana voi jatkuvan verryttelyn ja suorittamisen sijaan valita myös tekemisen verkkaisuuden.

Verkkaisuuden salliminen on ihmisen voitto suorittamisen kiireestä. Ole onnellinen että Sinulla on aikaa, sanoo paraskin sanoja, minä.

Häntä auttaa oppimaan oman kehon jatkuva, hiipivä muutos ja kulumavikaisuus. Mieli halajaa ja aivot toimii niin, että vauhtia riittää. Vain kolotukset ja väsyminen kertovat, että hidastamalla pääsee myös eteenpäin. Pitää ja saa myöntää, että voimat vähenevät, ja ettet ole nuori, vaikka sitä tuntuu, et voimakas etkä kaikkivoipa, kuten ennen

luulit.

Nuoruuden lähde on olemassa. Niin myös elettyjen päivien virta.

On vaikea itsekään huomata, kuinka vanha jo on, mutta lähde kuihtuu silmissä elämän myötä paljastaen menossa olevan rapistumisen.

Silti aikamme kultainen vasikka on ruumiillisen nuoruuden kirurginen ”säilyttäminen” ulkonäössä ja terveydessä. Sen selittää, että meistä suurista ikäluokista ei tullut nuoruuuden kaihossamme koskaan ihan tosissaan aikuisia parhaimillaan entisiä nuoria.

Oma keho pettää meidät kaikki lopulta, mutta sen estämiseksi on luotu 18 000 000 000 000 dollarin hyvinvointi- eli welfaremarkkinat, joilla tavoitellaan kadonneen nuoruuden harhaa aivan loppuun saakka.

Me pelkäämme vanhenemista, sen merkkejä ruumiissamme, ulkonäössä ja voinnissamme. Olemme kapinassa väistämätöntä luonnon kulkua vastaan ja onnistuneet yleissodassa kuolemaa vastaan jo vuosikymmenillä. Emme haluaisi nähdä luonnollisia vanhenemisen merkkejä, jälkiä ja kulmia omassa ruumiissamme ikään kuin voisimme astua suoraan hautaan, kauniina ja viriilinä.

Halutaan pettää biologiaa, luontoa, sisaria, miehiä ja

tietenkin itseäkin. Konstit ovat monet ulkokuoren parantamiseksi

ja sisäisen kemian uudeksi koostamiseksi.

Lääketieteen ja kemian kilpavarustelun ja plastiikkakirurgin puukon avulla me olemme - tai ainakin nuo muut - onnistuneet pettämään luontoa monella vuosikymmenellä ja niin räjäyttämään väestön määrän yli luonnon sietokyvyn.

Ulkokuori on saatu kunnollisesti paremmaksi, mutta kuinka on sisäpuolen laita? Miksi me ylipäätään tavoittelemme kehomme säilyttämistä paremman näköisenä kuin se on korjaamalla sitä kosmetiikalla tai puukolla? Onko ikä rumaa vai annammeko me pettää itseämme ikuisen nuoruuden unelman, harhan, kauneusihanteisiin, joilla

vain kerätään rahaa.

Miksi peitämme nuoruuden ihanteilla vanhenemisen hyvät puolet?

Tämä on näiden aikojen juttu, vaikka turhamaisuus on ikuista. Ennen kehoa mitattiin kuitenkin luonnollisemmin, eli miten hyvin se pelaa

työkäytössä ja suvunjatkamisessa.

Myönnän, on kivempi olla paremman kuin huonomman näköinen. Makeet kuteet on kliffemmat seitsenkymppisenä kuin roikkuvat, vaikken suostu merkkipukeutumaan logoon.

Vanhuus on kuin käytetty auto, jonka vikoja korjataan yhä kiihtyvällä vauhdilla eri osin alkaessa pettää. Siksi kärry pitää huoltaa, maalata ja somistaa. Maali alkaa rapistua ja ulkokuori ruostua, renkaat kulkea alkavat kulua ja pito huononee. Moottori yskii enemmän ja enemmän,

osat pettävät ja korvataan varaosilla. Auto ei enää kiihdy entiseen tapaan. Joskus se pysähtyy ja pitää viedä huoltoon, jolloin siihen laitetaan öljyä ja muita kemikaaleja.

Voimansiirto on olematonta ja nesteet valuvat ja paineet laskevat, letkut tukkeutuvat mekaaniseen prostataan.

Joku käytetty auto pelaa toista pidempään, mutta lopulta kaikkia odottaa romuttamo. Huono kunto ärsyttää ja kunnostus tulee kalliiksi. Auton ikä alkaa joskus jopa nolottaa toisten huristaessa ohi kiiltävällä sporttikaaralla tuhatta ja sataa.

Käytän tässä tarkoituksella autoa miehisenä metaforana vanhuuden

kuvauksessa, sillä en edes voi kuvitella miten paljon raskaampaa on kohdata saavuttamattomat kauneusihanteet nuoruuskulttuurissa naisena: rypyt, vaatekoon kasvu, vaihdevuodet, rintojen latteutuminen ja hiusten lähtö.

Olenko vielä haluttava?

Kyllä se miehiäkin vaivaa.

Miksi ihmeessä me suostumme tähän, onko vanhan arvokkuus ulkoisesta kiinni? Kehomme on paras kaverimme.

Miksi sitä pitäisi puukottaa kauniimmaksi ilman vikaa.

Eikö korsettikiristys jo riittänyt?

Eikö riittäisi huomata,ettei mikään pelaa niin kuin ennen ja hyväksyä kulumisen viat sellaisenaan.

Lapsetkin hyväksyvät, että mummu ja vaari ovat vanhoja ja rakastavat heitä juuri siksi. Mummulla on aikaa ja vaarilla huumorijuttuja.

Mieli se on, joka meidät pettää. Se vanhenee hitaammin kuin keho – kiitos Luojalle siitä.

Meille jää jäljelle kauneuden sijaan aina vaan parempi mieli. Sitä kutsutaan myös viisaudeksi tai edes kokemukseksi. Facebookin esittelyssä moni kertoo käyneensä ”elämän koulua” kuin turhaan

pohtiessaan muun oppiarvon puutetta.

Kaikki kulkevat pitkän matkan eläessään. Siitä jää paljon mukaan.

Ryppyjen lisääntyessä, askelen lyhetessä ja sitten voimiemme vähetessä saamme kohdata lämpimiä, lempeitä, surumielisiä

ja pelkoa pilkistäviä katseita puolisoilta lapsilta, josta pitää osata nauttia, ääneen viisaasti vastaaminen saattaa antaa katsojalle lohtueväitä.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Olen oppinut lukemaan läheisteni silmiä. Viime vuosina näen jo haikeudenkin.

Kolmannen elämämme pidennyttyä pitkäksi jatkoajaksi olemme suuren kysymyksen äärellä: tulisiko ihmisen kuolla ”oikealla ajallaan”, mutta säilyä reippaana ja toimintakykyisenä jopa sadan vuoden ikään saakka?